lauantai 2. huhtikuuta 2011

Huomionhakua vai?

Erään vaimoni kaverin mielestä masennus ja oikeastaan kaikki mielenterveyden häiriöt ovat vain keinoja saada huomiota. Ihmettelen suuresti tällaista väitettä sellaisen ihmisen suusta, jonka oma vaimo sairastaa psyykkisesti, hänestä hänen vaimonsakin vain hakee huomiota. Tämä hänen mielipiteensä sai minut lähes raivon partaalle ja olen onnellinen, etten ollut paikalla, kun tämä putkahti hänen suustaan.

Kaikki psyykkiset sairaudet ovat hengenvaarallisia, masennus eritoten. Keskityn tässä tekstissä nyt lähinnä masennukseen, sillä tunnen oman sairauteni sairauksista parhaiten.

Ei ole ollenkaan leikin asia, että masenutunut ihminen on vaaraksi itselleen. Tietoisesti kaiken lisäksi. Kun ihmisellä on masennus, hän ei näe syytä enää elää, hän haluaa vain kuolla. Masennuksesta kärsivä satuttaa itseään tieten tahtoen ja on mestari oikean olonsa salaamisessa. Suomessa ja suomenkielessä varsinkin on lisäksi helppo salata todellinen vointinsa, sillä tavattaessa tuttavat kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, johon voi hyvin vastata kertomalla lähiaikojensa tekemisistä, kun taas muualla maailmassa kysytään kuinka voit, jolloin on pakko kertoa voinnistaan. Minä itse onnistuin salaamaan sairauteni omalta äidiltäni niin pitkään, että jäin sairaslomalle koulusta ja muutin takaisin kotiin koulun asuntolasta. Sairauteni vakavuus ilmeni äidilleni ja koko perheelleni vasta, kun jouduin 18-vuotissyntymäpäivääni edeltävänä päivänä sairaalaan M1-lähetteellä eli vastentahtoisesti.



Vietin Kellokosken sairaalassa yhtämittaisesti 7½ kuukautta, jossa minulle diagnosoitiin F33.3 eli toistuva psykoottinen masennus, minulle kokeiltiin kymmeniä eri lääkityksiä, sain sekä musiikki- että ravitsemusterapiaa ja jouduin sähköshokkihoitoon. Sellaista oli siis minun huomionhakuisuuteni, minustahan oli aivan ihanaa olla sairaalassa kaukana elämästä, minustahan oli vallan nautinnollista viillellä käsiäni ja jalkojani niin, että vielä kolmen vuoden jälkeenkin arvet näkyvät. Minähän suorastaan rakastin itsemurhan ja omien hautajaisteni suunnittelua ja sitä ainaista yksinäisyydentunnetta. Voisin sarkastisesti luetella satoja esimerkkejä siitä, miksi masennus on niin hillittömän hauska asia.

Masennus iskee salakavalasti ja jonkin ajan kuluttua äkkiä sitä vain huomaakin olevansa jo todella syvällä pohjamudissa. Masennuksen mittaan mikään ei enää tunnu miltään, ei osaa nauraa, ei osaa itkeä. Ja kohta ei enää muista miltä tunteminen tuntui. Masentuneen maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin haaveet kuolemasta. Muistan itsekin, kun kerran viiltelin syvemmälle kuin vielä koskaan aiemmin, nukkumaanmenoon mennessä en ollut saanut verenvuotoa tyrehdytettyä (en halunnut sotkea lakanoita, sillä muut olisivat voineet huomata verisistä lakanoista, että nyt ei ole minulla kaikki kohdallaan), muistan kuinka ajattelin ennen nukahtamista tänä yönä minä kuolen ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Aamulla kuitenkin heräsin ja olin masentuneempi kuin aikoihin.



Unettomuus. Yksi suurimpia masennuksen riesoja. Kun masennuin lukiossa syksyllä 07, valvoin yöt läpeensä miettien ja rypien masennuksessani haaveillen kuolemasta. Joinain öinä nukuin muutaman tunnin ja sitten taas heräsin. Päivisin olin liian väsynyt mennäkseni tunneille, join vain kahvia ja poltin tupakkaa. Kun valvoo tarpeeksi monta yötä, mikään ei enää tunnu todelliselta. Unettomana sitä elää läpikuultavan harson sisällä ja ulkomaailma näyttää sen läpi sumealta. Hakeuduin kuitenkin hoitoon melko varhain, yhdessä ystäväni kanssa, sillä yksin en olisi siihen kyennyt. Mielenterveystoimistollekin sain ajan pian, mutta minkäänlaista lääkitystä unettomuuteen, masennukseen, ahdistukseen sain odottaa puolisen vuotta.

Itsemurha tuntui ainoalta pakotieltä siitä pahasta olosta, jossa ei enää tunne mitään eikä voi itkeä, vaikka itkettää. Haaveilin siitä, missä tahansa olinkin. Ystävien seurassa pidin kasvoillani tekohymystä ja -naurusta tehtyä naamiota, jonka läpi heidän oli vaikea nähdä. Joillekin saatoin avautua masentuneesta mielestäni, mutta suurinta osaa en halunnut vaivata omilla murheillani. Viiltely oli päivittäinen rituaali, se jollain tapaa helpotti hetkellisesti oloa, veitsen terä oli ainoa asia mikä tuntui joltain. Se oli samalla rangaistus minulta itselleni siitä, että olen sellainen kuin olen. Antonella Gambotton Pimeys, itsemurhamuistelmat -kirjan esipuheessa sanotaan: "Jokaisen itsemurhan arvioidaan vaikuttavan syvästi kuuteen itsemurhaajan läheiseen, ja WHO raportoi miljoonasta (toteen näytetystä) itsemurhasta vuonna 2000. Varovasti arvioiden joka yö yli 82 000 ihmistä yrittää tappaa itsensä. Näistä 82 000 elämästä noin kolmetuhatta sammuu. Varovasti arvioiden siis joka aamu yli kahdeksantoistatuhatta sydäntä särkyy."



Itseinho ja vääristynyt minäkuva ovat myös osa masennusta. Masennus voi laukaista esimerkiksi anoreksian. Itse näin masentuneena itseni sairaalloisen ylipainoisena katsoessani peiliin, vaikka olin 160cm pitkä ja painoin parhaimmillani 47 kiloa. Tavoitepainoni oli 28 kiloa, joka juontaa juurensa ala-asteelta, jossa tyttökavereideni kanssa harrastimme painojemme vertailua aina silloin tällöin. Kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla ja painoni oli tuo 28 kiloa, sain hirveän paljon kehuja hoikasta vartalostani ja kauneudestani muilta tytöiltä ja olin vaatimattoman onnellinen saamistani kohteliaisuuksista. Kun ylitin 30 kilon sanattoman rajan, kehuja ei enää sadellutkaan vaan minut sivuutettiin täysin. Vasta viime vuonna tajusin kuinka sairaalloinen tavoitepaino 28 kiloa on 160 senttiä pitkälle tytölle. Eiväthän edes pelkät luuni paina niin vähän. Minä inhosin itseäni ja laihdutin tauotta. Saatoin olla useita päiviä, joskus viikon tai ylikin syömättä mitään, join vain vettä, kahvia ja alkoholia ja poltin tupakkaa.

Masennus lisää myös päihteiden käyttöä. Minä saatoin juoda viitenä päivänä viikossa, kirjoittajalukiossa kun juominen oli "osa taiteilijaelämää", eikä kukaan näin ollen pannut lisääntynyttä alkoholinkäyttöäni merkille. Viikonloppuisin saatoin juoda aamusta iltaan ja aloittaa taas herättyäni uudestaan. Join unohtaakseni pahan oloni, se ei auttanut, mutten ottanut opikseni vaan join aina vain enemmän. Ennen toista ja viimeistä sairaalajaksoani juomiseni oli sitä luokkaa, että kokonainen viikonloppu saattoi pyyhkiytyä elämästäni, en maanantain koittaessa yksinkertaisesti muistanut viikkonlopusta yhtä ainutta asiaa. Myöhemmin olen saanut kuulla näiden aikojen humalaisista toilailuistani ystäviltäni. Minulle ei myöskään ollut väliä joinko seurassa vai aivan yksin, tärkeintä oli saada pää sekaisin.



Ahdistus ja erilaiset pelkotilat olivat yksi pahimmista oireista, joista kärsin. Ahdistus puristi rintaa pienimmästäkin syystä eikä ihmistenilmoille voinut mennä. Tämä ihmiskammoisuus johti eristäytymiseen, olin loukussa kotonani enkä päässyt edes kauppaan ostamaan kahvimaitoa. Aloin ylitulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, jokin sisälläni aina sanoi nyt tuokin bussikuski ajattelee minusta pahaa. Masentunut mieleni tulkitsi kaikki hymyt tekaistuiksi ja ystävällisyyden sääliksi, kohteliaisuudet olivat sarkasmia ja kuulumisten kysely suorastaan vittuilua. Ajattelin kaikkien haluavan minulle vain pahaa ja eniten mielessäni pyörivä ajatus olikin, että olisi ollut kaikille parempi, jos en olisi koskaan syntynytkään.

Psyykkiset sairaudet ovat sairauksista kamalimpia, niitä ei voi korjata leikkaussalissa yksinkertaisella toimenpiteellä vaan niiden hoitoon tarvitaan aikaa, lääkkeitä (monessa tapauksessa lopun elämän kestävä lääkitys), säännöllistä terapiaa, kuntoutusta ja joissain tapauksissa jopa sähköhoitoa. Psyykkisestä sairaudesta toipuminen kestää vuosia, se ei parane kahden viikon lääkekuurilla, levolla ja liikunnalla. Sairauden kanssa kamppailu kestää useissa tapauksissa koko elämän, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja oireita hallitsemaan. Tärkeää on hakeutua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoitoon.

Tällaista huomionhakua tällä kertaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti