Hyvinvointivaltio my ass

Titta on ollut meillä yötä nyt kolmena yönä. Se ei haittaa minua ollenkaan, on kiva, kun on vähän jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta se ottaa päähän, ettei kaupunki tue vähätuloista ihmistä muutossa millään lailla eikä syyksi riitä se, ettei uskalla olla yksin omassa kodissaan. Eikö pelko ole pätevä syy muutolle? Kelasta ja sossusta sanotaan vain, että sinullahan on nyt hyvän kokoinen ja hintainen asunto, asu siinä. On hirveää, että toinen joutuu väkisin asumaan asunnossa, jossa pelkää yksin ollessaan. Ja ettei voi muuttaa, kaupunki ei tule yhtään vastaan ja joutuu maksamaan vuokraa asunnosta, jossa ei voi viettää öitänsä vaan on punkattava ystävien ja sukulaisten luona. Minun mielestäni pelko on erittäin pätevä ja vakavasti otettava syy muuttoon.

Asiasta toiseen vääryyteen. Mitä tapahtuu, kun lääkäri ymmärtää sinut väärin tai ei edes halua ymmärtää? Vaimoni kohdalla näin kävi eivätkä seuraukset olleet mukavat. Mielenterveystoimistolla lääkäri kirjoitti Jennyn B-lausuntoon psykoottisuuden johtuvan alkoholista, vaikka Jenny oli moneen otteeseen kertonut tarinansa, jossa psykoottisuus oli alkanut kauan ennen kuin alkoholi tuli mukaan kuvioihin. Tästä siis diagnoosi: ei-elimellinen psykoosi. Sairauspäivärahan mentyä umpeen oli vuorossa sairaseläkkeenhaku ja tällä B-lausunnolla ei pitkälle pötkitty ja Kelasta tulikin hylkypäätös. Lääkäri sitten ohjeisti Jennyä hakemaan ensihätään sossusta rahaa ja menemään sitten työkkäriin. Sossusta ei tullut senttiäkään, sillä meillä oli kuulemma liikaa ylijäämää, kun minun tuloni olivat 900 euroa, jolla piti maksaa 500 euron vuokra, lääkkeet, laskut ja kahden ihmisen eläminen kuukaudeksi. Työvoimakeskuksesta sanottiin Jennylle, että hänen pitäisi olla 25-vuotias, koulutuksessa tai työnhakijana ennen kuin hänelle voitaisiin minkäänlaisia tukia myöntää, vaikka hän on sairaslomalla seuraavat kaksi vuotta. Eli siis virastot heittelivät meitä luukulta toiselle eikä mistään saada mitään tukea vaikka elämme köyhyysrajan alapuolella.

Nyt tässä kuukausi sitten Jennyn hoitava taho sanoikin: "hups, sinullahan on väärä diagnoosi!" Ihanko totta? Ja väärä diagnoosi tarkoittaa väärää lääkitystä, joka ei todellakaan edesauta kuntoutumista. Nyt asiat alkavat kuitenkin kääntyä parhain päin, Jennylle ollaan tekemässä uutta diagnoosia ja hoitava taho on sanonut, että tällä uudella pääsee kyllä eläkkeelle eli toimeentuloon on tulossa parannusta. Jenny tulee saamaan myös uuden lääkityksen ja kuntoutuspaikka on tiedossa. Ollaanhan tässä kituuteltu jo yli puoli vuotta, että on aikakin tulla parannus tähän tilanteeseen.

Jotkut sanovat tätä maata hyvinvointivaltioksi. Mietin vain.

Yöllisiä mietteitä

Eräänä yönä näin unta Eevasta, parhaasta ystävästäni. Unessa löysin hänet. Todellisuudessa hän on kadonnut elämästäni enkä saa häneen yhteyttä. Olen yrittänyt soittaa vaikka kuinka monta kertaa, laittanut viestiä puhelimitse, Facebookissa ja ties miten, olen kirjoittanut kirjeitä, mutta hän ei vastaa. Suurimman osan ajasta osaan olla onnellinen (en tosin tästä) ja elää elämääni, mutta ajoittain suru hänen menettämisestään iskee tajuntaani.

Olimme parhaat ystävät 11 vuoden ajan. 9 vuoden ikäisinä leikimme yhdessä, myöhemmin ala-asteella meillä oli tapana kiivetä koulun katolle katselemaan auringonlaskua ja tähtiä. Kävimme katsomassa toisiamme, kun olimme sairaalassa, kirjoittelimme kirjeitä. Yläasteella tapasimme harvoin, sillä olimme eri paikkakunnilla ja kun tapasimme, juoksimme toistemme syliin kasvot rakkaudesta loistaen. Tuimme aina toisiamme surussa ja murheessa, jaoimme kaikki ilot keskenämme. Kerroimme toisillemme salaisuuksia ja tuntui, että koko maailma kadehti meidän onneamme. Me olimme maailman parhaat ystävät.

Muistan viimeisen kerran, kun näimme. Hän tuli Jyväskylästä minun ja Jennyn luokse Tampereelle, asemalaiturilla hän juoksi kiljuen luokseni. Kotiin päästyämme otimme muutaman ja puhuimme kaikesta aamukolmeen asti. Pyysin häntä kaasokseni ja hän suostui ilomielin. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Hän ei järjestänyt minulle polttareita eikä tullut häihini, ei vastaa kirjeisiin, ei puheluihin tai viesteihin. Hän on nähnyt kaikki typerät ihastumiseni, viiltelyarpeni, kaiken. Hän on tukenut minua, kun olen ollut pohjalla ja hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, mutta missä on hän nyt, kun viimein olen onnellinen?

Nyt, aina tämän kaipuun iskiessä, tunnen olevani tyhjän päällä. Tiedän, että minulla on Jenny, jota kukaan ei voisi korvata ja hän on minulle kaikki kaikessa, mutta se ei ole sama asia. Minä olen kadottanut ihmisen, joka on nähnyt kasvuni, putoamiseni ja kiipeämiseni, minun kamppailuni elämän kanssa. Olen menettänyt hänet, johon luotin enemmän kuin itseeni ja jolle uskoin kaiken. Pahinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan mitä olen tehnyt kadottaakseni hänet. Mitä olen tehnyt väärin ollessani onnellinen? Minulla on aivan hirmuinen ikävä. Tuntuu kuin hän olisi kuollut, vaikka tiedän hänen olevan elossa, se lohduttaa vähän.

Eeva oli minulle henkireikä, ilma, jota hengitän, elintärkeä. Ja nyt hän on mennyt. 11 vuoden ajan sain hänen rakkaudestaan nauttia ja nyt minua tukehdutetaan. Tuntuu yksinäiseltä, kun ei ole enää häntä, jolle kirjoittaa kirje tietäen, että saa siihen vastauksen. Pääni huutaa yhtä kysymystä: miksi? Miksi lähdit pois? Mikset vastaa? Miksi miksi miksi? Toinen kysymys on: mitä väärää tein menettääkseni sinut? Mitä väärää onnellisuudessa on? Ja kolmas: mikset tule jo takaisin? Usein itkettää ja mietin, itketkö sinä koskaan minun perääni. Muisteletko enää koskaan meitä?

Eeva, jos luet tämän, tiedä: minä tulen aina rakastamaan ja kaipaamaan sinua. Minä tulen aina muistamaan sinut.

Eräänä yönä näin unta, jossa löysin hänet, mutta sitten minä heräsin.

Ensimmäinen teksti

Olen tässä jo jonkin aikaa ajatellut luoda blogin ja tänään päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Olisi ehkä kohteliasta esittäytyä.


Olen siis Sanni Tampereelta, hei! Kesäkuussa tulee täyteen 21 vuotta. Syyskuussa 2010 avioiduin (vihaan parisuhteen rekisteröinti -termiä) aivan ihanan tytön, Jennyn kanssa. Harrastan kirjallisuutta, luen paljon, kirjoitan vielä enemmän. Katselen myös paljon elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Taloudellisen tilanteen vuoksi en tällä ketkellä käy paljon tai oikeastaan ollenkaan viihteellä, ehkä kesällä sitten. Minulla on paljon ystäviä ympäri Suomea ja pidän matkustelusta. Jennyn kanssa on suunnittelilla mennä Rovaniemelle ystävääni Katjaa tervehtimään sitten, kun rahatilanne antaa myöten (piti mennä jo syksyllä, mutta köyhiä kun ollaan). Haluaisin kovasti kissoja tänne kotiin, mutta Jennyn allergian ja rahatilanteemme takia ei vielä voi. Homeopaatille ollaan jossain vaiheessa menossa tuon allergian tiimoilta. Olen sairastanut masennusta tässä noin kolmisen vuotta, mutta kuntoutuminen on nyt hyvässä vaiheessa. Kävin aiemmin Sopimusvuoren Askel-kurssia, joka on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu kurssi. Huomenna aloitan Muotialan kokemusasiantuntijakoulutuksen ja se jännittää.

Moni ei ehkä tiedä mikä kokemusasiantuntija on. Se on siis henkilö, joka halutessaan voi levittää omaa kokemustietouttaan mielenterveyden häiriöistä eteenpäin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja ammattilaisille esimerkiksi luennoin ja olemalla haastateltavana opinnäytetöissä ja koulutus antaa valmiudet siihen. Olen todella innoissani tästä koulutuksesta. Moni minut pidempään tuntenut ei ihan heti ehkä näkisi minua pitämässä jotain luentoa, kun vielä jokunen vuosi sitten olin hirveän ihmiskammoinen. Nykyään osaan kuitenkin olla paljon rennommin uusien ihmisten seurassa eikä esiintyminenkään tuota enää ongelmaa. Lisäksi pääsen koulutuksen kautta taas tekemään Mielentalo-nimistä radio-ohjelmaa, jota tein Askeleella ollessani ja olen innoissani. Pääsen myös mukaan lehdentekoon, joka myöskin kiinnostaa paljon.

Tällä hetkellä minulla on samaan aikaan meneillään monta eri kirjoitusprojektia ja niistä viimeisin on tällä hetkellä kymmenen sivun mittainen ja vielä aivan kesken, sisältöä puuttuu rutkasti ja on täysin hiomaton. Kirjoittaminen on yksi suurimpia intohimojani. Nyt voisin taas jatkaa edellä mainittua tekstiä. Ensi kertaan siis.