Presidentinvaalit ovat ovella ja tuntuu, ettei kukaan puhu muusta kuin ehdokkaista ja siitä, kuka voittaa. Odottelin eilen ystävääni työkkärin aulassa ja kuuntelin nuoren miehen puhuvan puhelimeen. "Et kai sentään sitä hinttaria aijo äänestää?" oli ensimmäinen mitä kuulin. Hän päivitteli juttukaverilleen, kuinka muuttaisi pois Suomesta, jos Haavisto valitaan presidentiksi eikä enää ikinä kehtaisi sanoa olevansa suomalainen, kun on hinttipresidentti. Ja hänen mielestään on kuulemma hyvä, että Suomessa on niin paljon rasisteja, että Haaviston voitto on epätodennäköistä. Hän itse aikoo äänestää Timo Soinia, sillä hän oli eduskuntavaalien ääniharava. Aloin siinä sitten miettiä, ovatko vaalit olevinaan jokin Veikkauksen uusi peli, että saa jonkin palkinnon, jos veikkaa oikein, kuka voittaa vaalit? Joka tapauksessa tämä tapaus pisti ärsyttämään oikein todenteolla.
Ensinnäkin: mitä sitten, jos Suomeen vaikka tulisikin presidentiksi seksuaalivähemmistön edustaja. Olihan Mannerheimkin bi-seksuaali. Ja onhan Yhdysvalloissakin tällä hetkellä maan ensimmäinen musta presidentti. Ja olihan Tarja Halonenkin Suomen ensimmäinen naispresidentti. Jonkun on oltava ensimmäinen. Kaikki eivät siitä tykkää, mutta eihän kaikki tykkää kaikesta. Toiset tykkää seksistä, mutta on myös aseksuaaleja. Toiset tykkää elää, mutta tapahtuuhan niitä itsemurhiakin. Ja niin edelleen. Mietin vain, miksi kaikki tuntuvat halveksuvan ja oikein pelkäävän homomiehiä, mutta lesbot taas on okei, koska lesboporno on kuumaa katsottavaa ja kimppakiva voisi olla kivaa. Herätkää nyt oikeasti hei! Ihmisiähän me kaikki vain olemme.
Toinen asia, joka tuli suvaitsemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä mieleeni on, kun olin loppuvuodesta laivalla. Juttelin sitten tupakkakopissa kahden sangen mukavalta vaikuttavan nuorukaisen kanssa ja sitten tulee kysymys, joka kysytään jostain käsittämättömästä syystä aina, kun tapaa uuden ihmisen: mitä sä teet, ootko töissä vai opiskeletko? Vastasin siihen sitten aivan tavanomaisesti, että olen kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä toistuvan psykoottisen masennuksen takia. Olen tottunut siihen, että minut otetaan joko yllättyneenä tai hyvin vastaan, mutta he olivat suorastaan häkeltyneitä (huonolla tavalla) ja näin kuinka silkka uteliaisuus muuttui äkisti inhoksi. Heidän silmissään en ollut muuta kuin yhteiskunnan loinen, joka syö kunniallisten kansalaisten maksamia verorahoja. Yritin painottaa sitä, että olen hyvää vauhtia kuntoutumassa ja eläkkeeni on määräaikainen enkä ole suinkaan luistanut velvollisuuksistani suoraan eläkkeelle heti peruskoulun jälkeen jäädäkseni sinne loppuiäkseni.
Olen pitkään miettinyt miksi kaikki tuntuvat ajattelevan masennuksen olevan vain ohimenevää alakuloisuutta tai perisuomalaista melankoliaa. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava tauti, ei mikään yksi huono päivä. Minua suorastaan suututtaa ihmisten ymmärtämättömyys. Luulevatko ihmiset oikeasti, että en haluaisi opiskella tai tehdä töitä, luulevatko he, että minä ihan omasta tahdostani aloin yhteiskunnan verovaroja syöväksi loiseksi, muiden elätettäväksi? Eivätkö he oikeasti ymmärrä, että tämä on oikea sairaus, ihan siinä missä murtuma tai skitsofreniakin ja minä tarvitsen lääkkeet, hoidot, terapiat ym. Mistä minulla siinä tilanteessa on aikaa opiskelulle tai työlle, kun päähän ei mahdu pahimmillaan muuta kuin haluankuollahaluankuollahaluankuolla ? Ihmisiä valistetaan tässä asiassa aivan liian vähän. Tuollaiset ennakkoluulot ja sen mukanaan tuoma halveksunta syövät haurasta mieltä.
Että mietin vain.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste homous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste homous. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
maanantai 7. marraskuuta 2011
Kaappipohdintoja ja suvaitsemattomuutta
Tänään tuli puheeksi erään kaverini kanssa sellainen asia kuin kaappi. Minulta ei ole montaa kertaa aiemmin kysytty kuinka tulin kaapista ulos. Mietittyäni hetken tajusin itsekin ensimmäistä kertaa, etten minä koskaan ole oikeastaan tullut kaapista ulos, sillä - vaikka lesbouteni selkisi minulle vasta lukiossa - en ole koskaan ollut kaapissa. Ja vaikka kerroin vanhemmilleni suuntautumisestani vasta kaksi vuotta sitten, en ole koskaan tuntenut olleeni kaapissa. Olen vain ollut. Ja kun vanhempani saivat tietää, silloinkin minä vain olin. Kaikki läheiseni tietävät, että olen lesbo, kaikille olen sen kertonut, mutten siltikään koe tulleeni ulos kaapista. Minulla ei koskaan ole ollut kaappia, jossa olla.
Luin Ulos kaapista -kirjan sen ilmestyttyä ja omistankin sen. Kirjan kirjoittajien tarinat olivat hyvin liikuttavia ja koskettavia ja muistan jännittäneeni silloin vanhemmilleni kaapista tuloa, mutten koskaan pelännyt esim. hylätyksi tulemista. Lopulta, kun annoin vanhempieni tietää suuntautumisestani - toisin sanoen "kerroin" heille - se kävi hyvin luontevasti ja helposti. Olimme Jennyn kanssa juuri alkaneet seurustella ja eräänä torstaina laitoin äidilleni tekstiviestin, jossa luki vain "saanko tuoda tyttöystäväni kotiin näytille?" ja vastaukseksi sain "tietysti!" Perjantaina matkustimme Jennyn kanssa Tampereelta Mäntsälään ja kaikki sujui loistavasti, kukaan ei mulkoillut tai sanonut pahaa sanaa vaan kaikki käyttäytyivät erittäin asiallisesti, aivan kuin olisin tuonut poikaystävän kotiin. Siinä ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä.
Puhuimme kaverini kanssa kaapista tulon ohessa suvaitsemattomuudesta. Puhuimme siitä, kuinka niin monet miehet ovat sillä kannalla, että homot on maailman ällöttävin asia ja kaikki homot pitäisi tappaa, mutta lesbot on kiihottavia. Surullisen suuri osa heteromiehistä tuntuu olevan sitä mieltä, että kaikki homot käyvät heti päälle ja raiskaavat, kun samalla haaveillaan kuumasta kimppakivasta lesboparin kanssa. Liian usein seksuaalivähemmistöt yhdistetään pelkkään seksiin eikä ajatella, että hekin ovat ihmisiä, joilla on tunteet ihan siinä missä heteroillakin.
Tiedän ihmisen, joka on sanonut, että jos hänen paras ystävänsä tulisi sanomaan hänelle olevansa homo, hän ei olisi enää missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa, vaikka olisi ollut kuinka läheinen. Miten seksuaalinen suuntautuminen muka tekee ihmisestä yhtäkkiä vastenmielisen? Ihmisiähän me kaikki vain olemme, persoonia, yksilöitä.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Sielunhoitoterapialla voit parantua homoudesta
Helsingin sanomien sivuja tutkiessani törmäsin uutiseen, jossa kerrotaan joidenkin sairaanhoitajien harjoittavan sielunhoitoterapiaa, jolla voi parantua mm. homoudesta. Aiemmin törmäsin sielunhoitoterapiaan Suomi24-foorumilla, jossa nimimerkki Ville V. kertoi parantuneensa vaikeasta masennuksesta (BDI 29) tällä keinolla.
Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:
Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!
Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.
Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.
Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.
Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.
Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.
Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.
Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.
Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:
- tämänhetkisen elämäntilanteen kartoitus
- perusturvallisuuden kartoitus
- perustrauman etsiminen
- syyllisyys- ja tunnemekanismin etsiminen
- identiteetin ja itsetunnon kartoitus
- identiteettiä ja itsetuntoa eheyttävä työskentely
Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!
Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.
Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.
Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.
Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.
Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.
Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.
Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Sairaus vai päävika?
Aamulehden nettisivuja selatessani eksyin taas naurettaville teille. Päädyin tylsistyneen harhailun lopputulemana Kemppainen Ari Johanneksen blogiin. Blogikirjoituksen luettuani lukaisin muutaman kommentin, joita teksti oli saanut ja tulin tulokseen, että minun on aivan turha kommentoida suoraan kirjoittajalle, sillä kokemani perusteella voin sanoa homovastaisen olevan ensinnäkin täysin kuuro homomyönteisen rakentaville kommenteille. En usko Kemppaisen edes haluavan ymmärtää homoutta, hän vain haluaa olla sitä vastaan. Toiseksi hän haluaa nimenomaan lääketieteellisiä perusteita sille, miksi homous olisi ok. Ja vaikka onnistusinkin laittamaan kirjoittajalle luun kurkkuun, ei se hyödyttäisi mitään, sillä kommentteja luekiessani huomasin hänen väittelytaktiikkansa olevan: jos et osaa sanoa mitään perusteluja sille, miksi toinen on väärässä, hauku hänet. Mitä turhia siis puhua kuuroille korville, kun voi puhua jonkun toisen korville.
Kemppaisen mukaan homous ja lesbous on joko sairaus tai päävika. Jo otsikossa kerrotaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa, että homous olisi hyväksyttävää ja ihan tervettä siinä missä heterouskin. Minun pätevyyteni ei riitä antamaan mitään lääketieteellistä lausuntoa homouden puolesta, mutta itsekin lesbona voin sanoa, että toiset ihmiset vain ovat homoseksuaaleja. Sille ei voi mitään. Eikä sille edes pidä voida mitään. Mielestäni kaikkea muuta tulisi suvaita paitsi suvaitsemattomuuttaa. Ideologialleni uskollisena minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa näin ollen siis suvaita Kemppaista tai hänen mielipiteitään.
Kemppaisen mielestä parisuhde on terve vain, jos siinä ollaan lisääntymistarkoituksessa. Ja näin ollen homoseksuaalisuus ei voi olla tervettä, sillä homo- ja lesbosuhteissa ei voi luonnollisin keinoin lisääntyä. Entäs sitten ne heterot, jotka eivät edes halua lisääntyä? Tiedän itsekin heteroita, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo saada lapsia, oli syy sitten maapallon ylikansoittuminen tai mikä vain. Lapsettomuuden valitsemisen syillä ei mielestäni ole tässä merkitystä. Eli siis onko seksin harrastaminenkin sairasta, jos sitä tekee ihan vain nautinnon vuoksi eikä lisääntymistarkoituksessa?
Kirjoituksessaan Kemppainen vertaa homouden hyväksymistä ilman syväluotaavia lääketieteellisiä tutkimuksia testaamattomien lääkkeiden ihmisille kauppaamiseen. Hän on tekstissään huolissaan homomyönteisyyden vaikutuksista lapsiin. Että homomyönteinen ilmapiiri vaarantaa lapsen kasvun, kehityksen, mielenterveyden ja seksuaalisen suuntautumisen (lapsethan pitää kasvattaa heteroiksi). Homomyönteisyys on siis vaaraksi ympäristölle, sillä valtaosa ihmisistä - toisin kuin Kemppainen - eivät tiedä miten sairasta homous on.
Homojen adoptio-oikeus olisi Kemppaisen mukaan ehdottoman vaarallista lapsen turvallisen ja luontevan kasvuympäristön kannalta. Millä perusteella homovanhemmat eivät olisi turvallinen kasvuympäristö lapselleen ihan siinä missä heterovanhemmatkin? Vanhemmuudessa kyse on rajoista, huolenpidosta ja rakkaudesta, ennen kaikkea juuri rakkaudesta. Ja kyllä, lapsi tulee saamaan molempien sukupuolten mallin myös homovanhemmiltaan, sillä onhan lapsella muitakin sukulaisia ja läheisiä ympärillään, jotka edustavat toista sukupuolta kuin vanhemmat. Miksei lapsi voisi saada vaareiltaan, sediltään, enoiltaan ynnä muilta miehen mallia, jos hänellä sattuu olemaan kaksi äitiä?
Kemppaisen kirjoituksessa minua naurattaa sisältöä enemmän se, ettei koko kirjoituksessa ole kai ainuttakaan oikeaoppista yhdyssanaa. Mielestäni kannattaisi opetella kirjoittamaan ennen kuin alkaa kirjoittaa Aamulehden sivuille yhtään mitään. Jotenkin Kemppaisesta tulee mieleen pahimman luokan skinhead, että kaikkea normaalista poikkeavaa (normaali = valkoihoinen suomalainen hetero, jolla ei ole ainakaan diagnosoitu minkäänlaista mielenterveydenhäiriötä ym.) pitää vihata ja arjalaista ihannettaan julistaa joka paikassa kielioppivirheiden saattelemana. Lisäksi Kemppainen kaljuna punaniskana myös näyttää uusnatsilta. En ole Kemppaiseen tätä hänen blogimerkintäänsä enempää vaivautunut syventymään, joten ties vaikka olisikin uusnatsi.
Minä ainakaan en kaipaa minkäänlaista lääketieteellistä todistetta sille, että homous on tervettä ja hyväksyttävää siinä missä heterouskin. Olen tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olen - lesbona. Minulla on loistava parisuhde, olen viimein sinut itseni kanssa ja minulla on seksuaali-identiteettini löytymisen jälkeen paremmat välit perheeseeni kuin koskaan aiemmin. Miksi siis haluaisin vielä jonkun ulkopuolisen lausunnon ja siunauksen sille, että olen hyväksyttävä juuri tällaisena? En minä tarvitse ulkopuolisen lupaa onnellisena olemiseen, kukapa tarvitsisi.
Kemppaisen mukaan homous ja lesbous on joko sairaus tai päävika. Jo otsikossa kerrotaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa, että homous olisi hyväksyttävää ja ihan tervettä siinä missä heterouskin. Minun pätevyyteni ei riitä antamaan mitään lääketieteellistä lausuntoa homouden puolesta, mutta itsekin lesbona voin sanoa, että toiset ihmiset vain ovat homoseksuaaleja. Sille ei voi mitään. Eikä sille edes pidä voida mitään. Mielestäni kaikkea muuta tulisi suvaita paitsi suvaitsemattomuuttaa. Ideologialleni uskollisena minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa näin ollen siis suvaita Kemppaista tai hänen mielipiteitään.
Kemppaisen mielestä parisuhde on terve vain, jos siinä ollaan lisääntymistarkoituksessa. Ja näin ollen homoseksuaalisuus ei voi olla tervettä, sillä homo- ja lesbosuhteissa ei voi luonnollisin keinoin lisääntyä. Entäs sitten ne heterot, jotka eivät edes halua lisääntyä? Tiedän itsekin heteroita, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo saada lapsia, oli syy sitten maapallon ylikansoittuminen tai mikä vain. Lapsettomuuden valitsemisen syillä ei mielestäni ole tässä merkitystä. Eli siis onko seksin harrastaminenkin sairasta, jos sitä tekee ihan vain nautinnon vuoksi eikä lisääntymistarkoituksessa?
Kirjoituksessaan Kemppainen vertaa homouden hyväksymistä ilman syväluotaavia lääketieteellisiä tutkimuksia testaamattomien lääkkeiden ihmisille kauppaamiseen. Hän on tekstissään huolissaan homomyönteisyyden vaikutuksista lapsiin. Että homomyönteinen ilmapiiri vaarantaa lapsen kasvun, kehityksen, mielenterveyden ja seksuaalisen suuntautumisen (lapsethan pitää kasvattaa heteroiksi). Homomyönteisyys on siis vaaraksi ympäristölle, sillä valtaosa ihmisistä - toisin kuin Kemppainen - eivät tiedä miten sairasta homous on.
Homojen adoptio-oikeus olisi Kemppaisen mukaan ehdottoman vaarallista lapsen turvallisen ja luontevan kasvuympäristön kannalta. Millä perusteella homovanhemmat eivät olisi turvallinen kasvuympäristö lapselleen ihan siinä missä heterovanhemmatkin? Vanhemmuudessa kyse on rajoista, huolenpidosta ja rakkaudesta, ennen kaikkea juuri rakkaudesta. Ja kyllä, lapsi tulee saamaan molempien sukupuolten mallin myös homovanhemmiltaan, sillä onhan lapsella muitakin sukulaisia ja läheisiä ympärillään, jotka edustavat toista sukupuolta kuin vanhemmat. Miksei lapsi voisi saada vaareiltaan, sediltään, enoiltaan ynnä muilta miehen mallia, jos hänellä sattuu olemaan kaksi äitiä?
Kemppaisen kirjoituksessa minua naurattaa sisältöä enemmän se, ettei koko kirjoituksessa ole kai ainuttakaan oikeaoppista yhdyssanaa. Mielestäni kannattaisi opetella kirjoittamaan ennen kuin alkaa kirjoittaa Aamulehden sivuille yhtään mitään. Jotenkin Kemppaisesta tulee mieleen pahimman luokan skinhead, että kaikkea normaalista poikkeavaa (normaali = valkoihoinen suomalainen hetero, jolla ei ole ainakaan diagnosoitu minkäänlaista mielenterveydenhäiriötä ym.) pitää vihata ja arjalaista ihannettaan julistaa joka paikassa kielioppivirheiden saattelemana. Lisäksi Kemppainen kaljuna punaniskana myös näyttää uusnatsilta. En ole Kemppaiseen tätä hänen blogimerkintäänsä enempää vaivautunut syventymään, joten ties vaikka olisikin uusnatsi.
Minä ainakaan en kaipaa minkäänlaista lääketieteellistä todistetta sille, että homous on tervettä ja hyväksyttävää siinä missä heterouskin. Olen tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olen - lesbona. Minulla on loistava parisuhde, olen viimein sinut itseni kanssa ja minulla on seksuaali-identiteettini löytymisen jälkeen paremmat välit perheeseeni kuin koskaan aiemmin. Miksi siis haluaisin vielä jonkun ulkopuolisen lausunnon ja siunauksen sille, että olen hyväksyttävä juuri tällaisena? En minä tarvitse ulkopuolisen lupaa onnellisena olemiseen, kukapa tarvitsisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)