Kaappipohdintoja ja suvaitsemattomuutta

Tänään tuli puheeksi erään kaverini kanssa sellainen asia kuin kaappi. Minulta ei ole montaa kertaa aiemmin kysytty kuinka tulin kaapista ulos. Mietittyäni hetken tajusin itsekin ensimmäistä kertaa, etten minä koskaan ole oikeastaan tullut kaapista ulos, sillä - vaikka lesbouteni selkisi minulle vasta lukiossa - en ole koskaan ollut kaapissa. Ja vaikka kerroin vanhemmilleni suuntautumisestani vasta kaksi vuotta sitten, en ole koskaan tuntenut olleeni kaapissa. Olen vain ollut. Ja kun vanhempani saivat tietää, silloinkin minä vain olin. Kaikki läheiseni tietävät, että olen lesbo, kaikille olen sen kertonut, mutten siltikään koe tulleeni ulos kaapista. Minulla ei koskaan ole ollut kaappia, jossa olla.

Luin Ulos kaapista -kirjan sen ilmestyttyä ja omistankin sen. Kirjan kirjoittajien tarinat olivat hyvin liikuttavia ja koskettavia ja muistan jännittäneeni silloin vanhemmilleni kaapista tuloa, mutten koskaan pelännyt esim. hylätyksi tulemista. Lopulta, kun annoin vanhempieni tietää suuntautumisestani - toisin sanoen "kerroin" heille - se kävi hyvin luontevasti ja helposti. Olimme Jennyn kanssa juuri alkaneet seurustella ja eräänä torstaina laitoin äidilleni tekstiviestin, jossa luki vain "saanko tuoda tyttöystäväni kotiin näytille?" ja vastaukseksi sain "tietysti!" Perjantaina matkustimme Jennyn kanssa Tampereelta Mäntsälään ja kaikki sujui loistavasti, kukaan ei mulkoillut tai sanonut pahaa sanaa vaan kaikki käyttäytyivät erittäin asiallisesti, aivan kuin olisin tuonut poikaystävän kotiin. Siinä ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä.

Puhuimme kaverini kanssa kaapista tulon ohessa suvaitsemattomuudesta. Puhuimme siitä, kuinka niin monet miehet ovat sillä kannalla, että homot on maailman ällöttävin asia ja kaikki homot pitäisi tappaa, mutta lesbot on kiihottavia. Surullisen suuri osa heteromiehistä tuntuu olevan sitä mieltä, että kaikki homot käyvät heti päälle ja raiskaavat, kun samalla haaveillaan kuumasta kimppakivasta lesboparin kanssa. Liian usein seksuaalivähemmistöt yhdistetään pelkkään seksiin eikä ajatella, että hekin ovat ihmisiä, joilla on tunteet ihan siinä missä heteroillakin. 

Tiedän ihmisen, joka on sanonut, että jos hänen paras ystävänsä tulisi sanomaan hänelle olevansa homo, hän ei olisi enää missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa, vaikka olisi ollut kuinka läheinen. Miten seksuaalinen suuntautuminen muka tekee ihmisestä yhtäkkiä vastenmielisen? Ihmisiähän me kaikki vain olemme, persoonia, yksilöitä. 

Tatuointi on aina rikollisen merkki

Facebookin kautta törmäsin tänään - yllätys, yllätys - Suomi24:n keskusteluun otsikolla Tatuointi on aina Rikollisen merkki! , joka oli niin makoisa keskustelu (se, mitä siitä jaksoin lukea), että halusin tarttua siihen.

"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi

Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:

"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!

Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.
Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen

Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.

Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.

Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...

Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.


PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?

Kun sinä katosit

Minä olen nykyään erilainen. Lähes vuoden olen ollut erilaisempi kuin ennen. Menimme Jennyn kanssa naimisiin viime syyskuussa ja siitä asti minussa on ollut outo tyhjyyden tunne. Se tulee ja menee ja tulee taas aina vain voimakkaampana. Tämä ei johdu millään tavalla Jennystä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää parasta ystävää.
Olimme hänen kanssaan maailman parhaat ystävät 11 vuoden ajan. Niin paljon muistoja, jotka nykyään vain satuttavat, sillä minulla ei ole enää ketään kenen kanssa nauraa niille, itkeä niille, muistella niitä. Pyysin häntä viime kesänä kaasokseni, sen illan jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen soittanut, lähetellyt tekstiviestejä, kirjeitä, meilejä, ei koskaan vastausta. Tiedän, ettei hän ole kuollut, sillä näen hänet silloin tällöin Facebookissa.

Hänen oli tarkoitus järjestää minulle polttarit, mutta kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Lopulta Jenny järjesti ne minulle. Tai no, rahoitti ja kutsui ystäväni. Häissä pidättelin itkua sekä onnesta että surusta, sillä tajusin vasta kaiken sen ilon ja juhlan keskellä, ettei hän tulisi.

Minulla oli 11 vuoden ajan paras ystävä ja minä niin luulin, että olisimme parhaat ystävät hamaan loppuun asti. Nyt minussa on tyhjä kohta, jota en osaa antaa kenenkään muun täyttää. Välillä olen vihainen hänelle siitä, että hän mitään sanomatta jätti minut ja katosi. Välillä kaipaan häntä. Välillä kirjoitan kyynelten välistä hänelle kirjeitä. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole enää ketään ja ettei minulla ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Välillä tuntuu, että olisi paras vain kuolla pois.

Minä sairastan masennusta ja kaikki tietävät sen. Me olimme erottamaton kaksikko ja kaikki tiesivät sen. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on, mitä hän tekee, kenen kanssa. Nyt on vain minä. Minä ja masennus.

Minulla on Jenny vierelläni ja tiedän sen ja rakastan sitä. Mutta minulla ei ole enää parasta ystävää, minussa on tyhjä kohta ja masennus, joka haluaa olla minun paras ystäväni.


Viime yönä minä näin unta, jossa löysin sinut, mutta sitten minä heräsin.

Hyvinvointivaltio my ass

Titta on ollut meillä yötä nyt kolmena yönä. Se ei haittaa minua ollenkaan, on kiva, kun on vähän jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta se ottaa päähän, ettei kaupunki tue vähätuloista ihmistä muutossa millään lailla eikä syyksi riitä se, ettei uskalla olla yksin omassa kodissaan. Eikö pelko ole pätevä syy muutolle? Kelasta ja sossusta sanotaan vain, että sinullahan on nyt hyvän kokoinen ja hintainen asunto, asu siinä. On hirveää, että toinen joutuu väkisin asumaan asunnossa, jossa pelkää yksin ollessaan. Ja ettei voi muuttaa, kaupunki ei tule yhtään vastaan ja joutuu maksamaan vuokraa asunnosta, jossa ei voi viettää öitänsä vaan on punkattava ystävien ja sukulaisten luona. Minun mielestäni pelko on erittäin pätevä ja vakavasti otettava syy muuttoon.

Asiasta toiseen vääryyteen. Mitä tapahtuu, kun lääkäri ymmärtää sinut väärin tai ei edes halua ymmärtää? Vaimoni kohdalla näin kävi eivätkä seuraukset olleet mukavat. Mielenterveystoimistolla lääkäri kirjoitti Jennyn B-lausuntoon psykoottisuuden johtuvan alkoholista, vaikka Jenny oli moneen otteeseen kertonut tarinansa, jossa psykoottisuus oli alkanut kauan ennen kuin alkoholi tuli mukaan kuvioihin. Tästä siis diagnoosi: ei-elimellinen psykoosi. Sairauspäivärahan mentyä umpeen oli vuorossa sairaseläkkeenhaku ja tällä B-lausunnolla ei pitkälle pötkitty ja Kelasta tulikin hylkypäätös. Lääkäri sitten ohjeisti Jennyä hakemaan ensihätään sossusta rahaa ja menemään sitten työkkäriin. Sossusta ei tullut senttiäkään, sillä meillä oli kuulemma liikaa ylijäämää, kun minun tuloni olivat 900 euroa, jolla piti maksaa 500 euron vuokra, lääkkeet, laskut ja kahden ihmisen eläminen kuukaudeksi. Työvoimakeskuksesta sanottiin Jennylle, että hänen pitäisi olla 25-vuotias, koulutuksessa tai työnhakijana ennen kuin hänelle voitaisiin minkäänlaisia tukia myöntää, vaikka hän on sairaslomalla seuraavat kaksi vuotta. Eli siis virastot heittelivät meitä luukulta toiselle eikä mistään saada mitään tukea vaikka elämme köyhyysrajan alapuolella.

Nyt tässä kuukausi sitten Jennyn hoitava taho sanoikin: "hups, sinullahan on väärä diagnoosi!" Ihanko totta? Ja väärä diagnoosi tarkoittaa väärää lääkitystä, joka ei todellakaan edesauta kuntoutumista. Nyt asiat alkavat kuitenkin kääntyä parhain päin, Jennylle ollaan tekemässä uutta diagnoosia ja hoitava taho on sanonut, että tällä uudella pääsee kyllä eläkkeelle eli toimeentuloon on tulossa parannusta. Jenny tulee saamaan myös uuden lääkityksen ja kuntoutuspaikka on tiedossa. Ollaanhan tässä kituuteltu jo yli puoli vuotta, että on aikakin tulla parannus tähän tilanteeseen.

Jotkut sanovat tätä maata hyvinvointivaltioksi. Mietin vain.

Yöllisiä mietteitä

Eräänä yönä näin unta Eevasta, parhaasta ystävästäni. Unessa löysin hänet. Todellisuudessa hän on kadonnut elämästäni enkä saa häneen yhteyttä. Olen yrittänyt soittaa vaikka kuinka monta kertaa, laittanut viestiä puhelimitse, Facebookissa ja ties miten, olen kirjoittanut kirjeitä, mutta hän ei vastaa. Suurimman osan ajasta osaan olla onnellinen (en tosin tästä) ja elää elämääni, mutta ajoittain suru hänen menettämisestään iskee tajuntaani.

Olimme parhaat ystävät 11 vuoden ajan. 9 vuoden ikäisinä leikimme yhdessä, myöhemmin ala-asteella meillä oli tapana kiivetä koulun katolle katselemaan auringonlaskua ja tähtiä. Kävimme katsomassa toisiamme, kun olimme sairaalassa, kirjoittelimme kirjeitä. Yläasteella tapasimme harvoin, sillä olimme eri paikkakunnilla ja kun tapasimme, juoksimme toistemme syliin kasvot rakkaudesta loistaen. Tuimme aina toisiamme surussa ja murheessa, jaoimme kaikki ilot keskenämme. Kerroimme toisillemme salaisuuksia ja tuntui, että koko maailma kadehti meidän onneamme. Me olimme maailman parhaat ystävät.

Muistan viimeisen kerran, kun näimme. Hän tuli Jyväskylästä minun ja Jennyn luokse Tampereelle, asemalaiturilla hän juoksi kiljuen luokseni. Kotiin päästyämme otimme muutaman ja puhuimme kaikesta aamukolmeen asti. Pyysin häntä kaasokseni ja hän suostui ilomielin. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Hän ei järjestänyt minulle polttareita eikä tullut häihini, ei vastaa kirjeisiin, ei puheluihin tai viesteihin. Hän on nähnyt kaikki typerät ihastumiseni, viiltelyarpeni, kaiken. Hän on tukenut minua, kun olen ollut pohjalla ja hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, mutta missä on hän nyt, kun viimein olen onnellinen?

Nyt, aina tämän kaipuun iskiessä, tunnen olevani tyhjän päällä. Tiedän, että minulla on Jenny, jota kukaan ei voisi korvata ja hän on minulle kaikki kaikessa, mutta se ei ole sama asia. Minä olen kadottanut ihmisen, joka on nähnyt kasvuni, putoamiseni ja kiipeämiseni, minun kamppailuni elämän kanssa. Olen menettänyt hänet, johon luotin enemmän kuin itseeni ja jolle uskoin kaiken. Pahinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan mitä olen tehnyt kadottaakseni hänet. Mitä olen tehnyt väärin ollessani onnellinen? Minulla on aivan hirmuinen ikävä. Tuntuu kuin hän olisi kuollut, vaikka tiedän hänen olevan elossa, se lohduttaa vähän.

Eeva oli minulle henkireikä, ilma, jota hengitän, elintärkeä. Ja nyt hän on mennyt. 11 vuoden ajan sain hänen rakkaudestaan nauttia ja nyt minua tukehdutetaan. Tuntuu yksinäiseltä, kun ei ole enää häntä, jolle kirjoittaa kirje tietäen, että saa siihen vastauksen. Pääni huutaa yhtä kysymystä: miksi? Miksi lähdit pois? Mikset vastaa? Miksi miksi miksi? Toinen kysymys on: mitä väärää tein menettääkseni sinut? Mitä väärää onnellisuudessa on? Ja kolmas: mikset tule jo takaisin? Usein itkettää ja mietin, itketkö sinä koskaan minun perääni. Muisteletko enää koskaan meitä?

Eeva, jos luet tämän, tiedä: minä tulen aina rakastamaan ja kaipaamaan sinua. Minä tulen aina muistamaan sinut.

Eräänä yönä näin unta, jossa löysin hänet, mutta sitten minä heräsin.