Voiko Jumala erehtyä?

Tässä ehkä kuukausi takaperin olin Lahdessa menossa kotoa keskustaan ja odottelin pysäkillä bussia tupakkia poltellen, kun äkkiä edessäni seisoi sukupuuton partaalla oleva mummo. "Maistuukos se tupakka?" mummo kysyi ja vastasin, ettei se oikein maistu. Tästähän mummo sai sitten bensaa liekkeihin ja jatkoi: "No, miksi sinä sitten poltat sitä?" "Poltan, koska en monista yrityksistä huolimatta ole pystynyt lopettamaan." "Miksi sitten ylipäätään aloitit?" Tähän en ehtinyt mitään vastata ennen kuin mummo jo jatkoi: "Toi sun lävistys on muuten tosi pahassa paikassa. Me vanhemmat ihmiset kutsumme tuota aluetta Kuoleman kolmioksi, sillä siltä alueelta on suorat imutiet aivoihin. Toi on kyllä siis todella vaarallinen tuo lävistys, sun pitää heti ottaa se pois!" Teki mieleni sanoa, että kyllä! Siis apua, minähän voin hetkenä minä hyvänsä imaista Medusani nenään, vaikka se kuinka on ylähuulessa kiinni! Mummo jatkoi paasaamistaan: "Ja tuohan on siis kaiken lisäksi myös todella ruma! Jumala on kuules luonut ihmisen juuri sellaiseksi, kuin se on eikä sitä ole suotavaa mennä muokkaamaan ja koristelemaan (liiba-laaba-lallallaa...)" Olisin halunnut kysyä mummolta, miksi hänellä sitten on korvanlehdissään lävistykset ja eikös Jumala ole luonut ihmisen ja sitä jos menee muokkaamaan ja koristelemaan voi joutua Helvettiin, mutta tyydyin vain toivottamaan hänelle hyvää päivänjatkoa.

Tästä tapauksesta pääsemmekin hyvin aiheeseen, josta alunperin halusin kirjoittaa: transsukupuolisuus. Jos Jumala on luonut ihmisen tällaiseksi, onko sitä sopivaa mennä muokkaamaan? Oletetaan, että Jumala luo sinut naiseksi (tai ihan vain synnyt naisen ruumiseen), mutta tunnet syvällä sisälläsi olevasi mies. Miltä sinusta tällaisessa tilanteessa tuntuu? Tunnetko riittämättömyyttä, epävarmuutta, epätoivoa? Vai kohautatko vain olkapäitäsi ja toteat: Jumala loi minut tällaiseksi, siispä minä olen tällainen. Toinen askel: Mitä teet tällaisessa tilanteessa? Hakeudutko hoitoon eheyttääksesi itseäsi naisena vai korjauttaaksesi itsesi fyysisesti mieheksi? Molemmat tiet ovat varmasti vaikeita ja kivisiä, mutta kumpi on oikea ratkaisu?

Jos Jumala on luonut meidät kaikessa erehtymättömyydessään, miksi osa meistä syntyy ilman toista kättä ja toisella on syntyessään käsiä kolme? Miksi toiset syntyvät huumeriippuvaisina ja toiset pahasti autisteina? Miksi osa syntyy siamilaisina kaksosina ja toisilla on sydämessä reikä? Jos vastaus on, että Jumala on päättänyt näin, miksi tällaisia "syntymävikoja" korjataan ja hoidetaan? Miksei heitä vain jätetä oman onnensa nojaan, jos tämä on kerran Jumalan tahto? Ja jos esimerkiksi siamilaiset kaksoset on oikeutettua leikkauksella erottaa toisistaan, miksi olisi vähemmän hyväksyttävää leikkauksella auttaa ihmistä, joka sisällään tuntee olevansa mies, mutta onkin fyysisesti nainen?

Jos ajatellaan, että Jumala todella olisi olemassa, eikö voitaisi ajatella, että Jumala on erehtyväinen, kun luo tällaisia normista poikkeavia yksilöitä? Pakkohan Jumalalla on olla aikamoinen kiire, kun päivässä syntyy reilu 200 000 uutta ihmistä ja kaikkea muutakin pitäisi samaan aikaan puuhailla. Ja jos Kristilliseen taiteeseen on uskomista, Jumalallakin on vain kaksi kättä, jolla niitä hommia hoidetaan. Pakkohan tuollaisella kiireellä tehdessä on sattua pari virhettä aina silloin tällöin. Vai onko Jumalalla noissa luomispuuhissa - ja mitä kaikkea sen Jumalan toimenkuvaan oikein kuuluukaan - jotain apulaisia. Vähän niinkuin tehdastyöläisiä: yksi hoitaa kaikille uusille ihmisille kädet, toinen hoitaa pään, kolmas silmät ja niin edelleen. Jumala sitten kaikessa ylemmyydessään hoitaa vain mielen valmiiseen ruumiiseen.

Transsukupuolisuudessahan siis on kyse jatkuvasta kokemuksesta, että on väärässä ruumiissa. Siis ruumiissa, joka on toista sukupuolta kuin mitä ihminen sen sisässä on. Transsukupuolisuuteen liittyy usein ristiinpukeutuminen eli siis pukeutuu vastakkaisen fyysisen sukupuolen vaatteisiin helpottaakseen oloaan. Mutta pelkkä ristiinpukeutuminen harvoin riittää. Joissain tapauksissa riittää diagnoosi, toisissa tapauksissa tarvitaan lisäksi hormonihoidot ja joissain tapauksissa tarvitaan hela hoito, eli siis diagnoosi, hormonit ja leikkaukset.

Tämä aihe - tai oikeammin se, ettei tätä aihetta ymmärretä - kiinnostaa minua siksi, että puolisoni on trans. Hän on fyysisesti nainen, mutta henkisesti mies. Hänellä on liuta psyykkisiä diagnooseja eikä niitä olla saatu hoidettua, sillä uskomme molemmat niiden olevan vain transsukupuolisuuden oireita. Tarkoittaen sitä, että hän kärsii naisen ruumiissa olemisesta siinä määrin, että hänellä on vaikea masennus, psykoosialttiutta ynnä muuta. Uskomme saavamme apua transpolilta, joita on Suomessa vain kaksi: Helsingissä ja Tampereella. Lähetteen polille saimme puolisoni hoitavalta taholta psykpolilta. Nyt on meneillään puolen vuoden jonotusaika tutkimuksiin, jossa perusteellisesti tutkitaan onko puolisoni oikeasti trans vai johtuuko väärän sukupuolen kokemus jostain muusta.

Lähipiirimme on ottanut meidät ymmärtäen vastaan. Mutta ulkopuolisista harva varmaankaan ymmärtää. Moni vetoaa kaikkivaltiaan Jumalan erehtymättömyyteen sivuuttaen asian pääkohdan: ihminen kärsii. Toisilla taas on erilainen näkökulma, joka ei ole yhtään edellistä parempi: FRIIKKI! Miksi se sitten on niin friikkiä? Kerran näin kädettömän miehen, joka oli kysymässä naiselta neuvoa ja nainen alkoi huutaa täyttä huutoa kuin olisi joutunut keskelle kauhuelokuvaa tai painajaista. Mikä siinä on niin helvetin pelottavaa, jos minä olen erilainen kuin sinä? Mietinpähän vain.

Suvaitsemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä

Presidentinvaalit ovat ovella ja tuntuu, ettei kukaan puhu muusta kuin ehdokkaista ja siitä, kuka voittaa. Odottelin eilen ystävääni työkkärin aulassa ja kuuntelin nuoren miehen puhuvan puhelimeen. "Et kai sentään sitä hinttaria aijo äänestää?" oli ensimmäinen mitä kuulin. Hän päivitteli juttukaverilleen, kuinka muuttaisi pois Suomesta, jos Haavisto valitaan presidentiksi eikä enää ikinä kehtaisi sanoa olevansa suomalainen, kun on hinttipresidentti. Ja hänen mielestään on kuulemma hyvä, että Suomessa on niin paljon rasisteja, että Haaviston voitto on epätodennäköistä. Hän itse aikoo äänestää Timo Soinia, sillä hän oli eduskuntavaalien ääniharava. Aloin siinä sitten miettiä, ovatko vaalit olevinaan jokin Veikkauksen uusi peli, että saa jonkin palkinnon, jos veikkaa oikein, kuka voittaa vaalit? Joka tapauksessa tämä tapaus pisti ärsyttämään oikein todenteolla.

Ensinnäkin: mitä sitten, jos Suomeen vaikka tulisikin presidentiksi seksuaalivähemmistön edustaja. Olihan Mannerheimkin bi-seksuaali. Ja onhan Yhdysvalloissakin tällä hetkellä maan ensimmäinen musta presidentti. Ja olihan Tarja Halonenkin Suomen ensimmäinen naispresidentti. Jonkun on oltava ensimmäinen. Kaikki eivät siitä tykkää, mutta eihän kaikki tykkää kaikesta. Toiset tykkää seksistä, mutta on myös aseksuaaleja. Toiset tykkää elää, mutta tapahtuuhan niitä itsemurhiakin. Ja niin edelleen. Mietin vain, miksi kaikki tuntuvat halveksuvan ja oikein pelkäävän homomiehiä, mutta lesbot taas on okei, koska lesboporno on kuumaa katsottavaa ja kimppakiva voisi olla kivaa. Herätkää nyt oikeasti hei! Ihmisiähän me kaikki vain olemme.

Toinen asia, joka tuli suvaitsemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä mieleeni on, kun olin loppuvuodesta laivalla. Juttelin sitten tupakkakopissa kahden sangen mukavalta vaikuttavan nuorukaisen kanssa ja sitten tulee kysymys, joka kysytään jostain käsittämättömästä syystä aina, kun tapaa uuden ihmisen: mitä sä teet, ootko töissä vai opiskeletko? Vastasin siihen sitten aivan tavanomaisesti, että olen kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä toistuvan psykoottisen masennuksen takia. Olen tottunut siihen, että minut otetaan joko yllättyneenä tai hyvin vastaan, mutta he olivat suorastaan häkeltyneitä (huonolla tavalla) ja näin kuinka silkka uteliaisuus muuttui äkisti inhoksi. Heidän silmissään en ollut muuta kuin yhteiskunnan loinen, joka syö kunniallisten kansalaisten maksamia verorahoja. Yritin painottaa sitä, että olen hyvää vauhtia kuntoutumassa ja eläkkeeni on määräaikainen enkä ole suinkaan luistanut velvollisuuksistani suoraan eläkkeelle heti peruskoulun jälkeen jäädäkseni sinne loppuiäkseni.

Olen pitkään miettinyt miksi kaikki tuntuvat ajattelevan masennuksen olevan vain ohimenevää alakuloisuutta tai perisuomalaista melankoliaa. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava tauti, ei mikään yksi huono päivä. Minua suorastaan suututtaa ihmisten ymmärtämättömyys. Luulevatko ihmiset oikeasti, että en haluaisi opiskella tai tehdä töitä, luulevatko he, että minä ihan omasta tahdostani aloin yhteiskunnan verovaroja syöväksi loiseksi, muiden elätettäväksi? Eivätkö he oikeasti ymmärrä, että tämä on oikea sairaus, ihan siinä missä murtuma tai skitsofreniakin ja minä tarvitsen lääkkeet, hoidot, terapiat ym. Mistä minulla siinä tilanteessa on aikaa opiskelulle tai työlle, kun päähän ei mahdu pahimmillaan muuta kuin haluankuollahaluankuollahaluankuolla ? Ihmisiä valistetaan tässä asiassa aivan liian vähän. Tuollaiset ennakkoluulot ja sen mukanaan tuoma halveksunta syövät haurasta mieltä.

Että mietin vain.

Tatuointi on aina rikollisen merkki

Facebookin kautta törmäsin tänään - yllätys, yllätys - Suomi24:n keskusteluun otsikolla Tatuointi on aina Rikollisen merkki! , joka oli niin makoisa keskustelu (se, mitä siitä jaksoin lukea), että halusin tarttua siihen.

"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi

Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:

"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!

Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.
Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen

Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.

Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.

Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...

Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.


PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?

Syömishäiriöiden kauneudesta

Selailin pitkästä aikaa verkkolehtiä. Huomasin sellaisen asian, että nykyään lehdissä kirjoitetaan hirmuvähän syömishäiriöistä. Joka paikassa uutisoidaan uusista laihdutuskeinoista, miten voi mässäillä lihomatta ja anorektiset mallit värittävät katukuvaa ja muotilehtiä. Esimerkiksi Iltalehden alaotsikon, Laihdutus ja painonhallinta, alla on pelkkiä laihdutusvinkkejä, juttuja siitä kuinka joku laihtui niin-ja-niin monta kiloa sillä-ja-sillä keinolla, mutta missään ei mainita sitä, kuinka salakavalasti laihduttamiseen voi jäädä koukkuun ja kuinka kamala pakkomielle siitä voi tulla. Myöskään Iltalehden toisen alaotsikon, Mieli ja masennus, alla ei löydy ensihätään mitään syömishäiriöistä.

Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.

Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.

Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.

Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.

Tältä näytin vuonna 2007.

Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.

Tältä näyttää Sanni vuonna 2011.

Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.

Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.

Natsismilla ei ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa!

En ole taas pitkään aikaan päivittänyt blogiani. Johtuu puhtaasti inspiraation puutteesta. Jotenkin ajatukset ovat vain jurranneet paikallaan ja niin olen minäkin. Eilen kuitenkin, kun istuimme lähibaarin terassilla limua juoden (ihan oikeasti pelkkää limua), kuuntelin sivukorvalla viereisen pöydän sanaharkkaa. Eräs baarifilosofi oli ärhäkkäästi sitä mieltä, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa. Että kaikki juutalaiset ovat paskamaisia takinkääntäjiä ja muutenkin aivan paska kansa ja heitä saa ihan luvan kanssa vihata. Ujona pikkutyttönä en uskaltanut mennä vihaiselle juopolle laukomaan mitään vastaväitteitä tai muuten vain vittuilemaan. Tästäkin aiheesta päätin siis pelkuruuksissani jauhaa blogiini.

Ensimmäisenä natsismista tulee mieleen holokausti eli siis etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha toisen maailmansodan aikana, jossa juutalaiset olivat pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausi tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa. Kun palataan tähän väitteeseen, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa, alkaa väkisinkin ajatella, että jännästi ne kaikki juutalaiset ihan sattuman kaupalla päätyivät keskitysleireille ja kaasukammioihin tapettaviksi. Vai tarkoitettiinko tällä takinkääntäjä-jutulla ihan kirjaimellisesti sitä, että juutalaiset kivasti kävelevät kauppaan ja ostavat kääntötakin, jota sitten kääntelevät?

Jos aletaan ihan muutaman esimerkkihenkilön kautta käymään läpi näitä hirveitä juutalaisia takkinsa kääntäjiä. Oliko esimerkiksi Frida Kahlo takinkääntäjä? Heti menetti oman kuvallisen äänensä ja lähti uimaan valtavirran mukana kuin kuollut kala, kun sai pari omaa näyttelyä järjestettyä. Entäpä Woody Allen, Stephen Spilberg, Natalie Portman, Albert Einstein, Elizabeth Taylor... Kaikki kamalia kääntötakkisia juutalaisia, hyi! Jeesuskin oli (jos nyt oikeasti edes oli olemassa) juutalainen. Ja ilman Jeesusta ei olisi ev.lut. seurakuntaa, joka kuulemma on se ainoa, oikea ja kaikkei paras lahko.

Entäpä sitten esimerkiksi Timo Soini? Hän ei ole juutalainen, vaan katolilainen, sen tiedän, mutta takkiaan jatkuvasti kuitenkin kääntelee. Miten tämä sitten on mahdollista? Eivätkö ne olleetkaan ne juutalaiset? Ai niin, mutta eihän Timo Soinista voi mitään pahaa sanoa, kun EU:sta haluaa pois ja markan takaisin, abortin kieltää ja varmaan Suur-Suomenkin perustaa. Hieno mies siis.

En nyt lähde tätä aihetta enempää analysoimaan. Taitaa olla tällä baarifilosofilla vain jonkinlaisia lapsuudentraumoja. Haki ehkä johonkin kouluun, jossa oli juutalainen rehtori, eikä päässyt sisään. Tai jotain sinne päin, en tiedä. Minä nyt vain satun olemaan tällainen avarakatseinen rotupetturi, mitäs minä mistään tietäisin. Mutta mietin vain. Aikani kuluksi.

Pakkohoito lakkautettava

Törmäsin tässä adressiin, jossa vaaditaan pakkohoidon lakkauttamista sillä perusteella, että se on kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että kyseinen henkilö on rikkonut lakia. Adressi vaatii jokaisen kansalaisoikeuksien takaamiseksi pakkohoidon kieltämistä perustuslailla.

"Psykiatrinen pakkohoito tarkoittaa ihmisen kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että sen kohteeksi joutuneen henkilön on tarvinnut rikkoa mitään lakia. Psykiatrinen pakkohoitopäätös tehdään näennäistieteellisten psykiatristen diagnoosien nojalla. Näin psykiatria laittaa osan ihmisistä oikeudettomaan kastiin, koska heihin voidaan mielenterveydellisten diagnoosien nojalla soveltaa psykiatrisia pakkokeinoja.

Mielenterveyslaissa olevien pakkohoidon kriteerien mukaan psykiatriseen pakkohoitoon suljettavan ei edes välttämättä tarvitse olla "vaarallinen", vaan pelkkä uhka "mielisairauden pahenemisesta" riittää.

Psykiatria loukkaa pakkohoitopotilaiden ruumiillista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta syöttämällä heille pakolla psyykelääkkeitä. Psykiatriassa voidaan pakkohoitopotilaita kiduttaa sitomalla kiinni pitkiksi ajoiksi.

Rikosasioiden syyntakeettomuusmenettely on poistettava täyden syyntakeettomuuden osalta, ja kaikki ihmiset on tuomittava lain edessä yhtäläisesti."

Adressin alkuunpanijan mielestä pakkohoitopäätös siis tehdään näennäintieteellisten diagnoosien perusteella. Mielenkiintoista. Ainakin minun elämänlaatuani tämä näennäistieteellinen diagnoosi on parantanut huimasti sen mukaisen lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen myötä. Minun kohdallani vasta pakkohoito näytti minulle tilanteen vakavuuden ja sen, että olin oikeasti vaaraksi itselleni.

Jospa valaisisin vähän tätä pakkohoitoasiaa.

Ensinnäkään pelkkä epäily ei riitä perusteeksi pakkohoitomääräykselle. Täysi-ikäinen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon vain, jos kaikki seuraavat kolme kohtaa täyttyvät:

• henkilön todetaan olevan mielisairas
• henkilö on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen joko pahentaisi olennaisesti tämän sairautta ja / tai vaarantaisi itse potilaan tai muiden terveyttä ja turvallisuutta
• muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä tai eivät sovellu käytettäviksi

Alaikäinen voidaan määrätä pakkohoitoon myös vakavan mielenterveydenhäiriön perusteella (varsinainen mielensairauden kriteeri ei välttämättä täyty). Pakkohoitomääräykseen tarvitaan kahden, mielellään kolmen eri lääkärin kannanotto. Tämä ei välttämättä vielä edes riitä, sillä vastaanottavan lääkärin on myös arvioitava henkilön tila ja voi joko ottaa tämän tarkkailuun tai kotiuttaa. Tarkkailu kestää neljä päivää vastaanottopäivää seuraavasta päivästä lukien, jonka jälkeen hänet joko pidetään hoidossa tai kotiutetaan. Pakkohoidossa henkilö voi olla enintään kolme kuukautta, jonka jälkeen  hän voi jäädä hoitoon omasta tahdostaan, hänet voidaan kotiuttaa tai voidaan hakea tahdon vastaiselle hoidolle jatkoa. Jatkettu pakkohoito voi olla enintään kuusi kuukautta.

Tässä pakkohoito pähkinänkuoressa. Mitä adressin sisältöön vielä tulee, lepositeet ovat psykiatrisessa sairaalahoidossa äärimmäinen toimenpide silloin, kun potilas on selvästi vaaraksi itselleen tai muille eikä yrityksistä huolimatta rauhoitu.

Joillekin pakkohoito on ainoa keino saada apua, niin se oli minullekin. Kerran viikossa puhumassa käyminen ei todellakaan riittänyt, lääkitys ei ollut sopiva, en ollut halukas yhteistyöhön hoitajani kanssa ja halusin vain kuolla. Joillekin taas pakkohoito olisi ainoa keino saada apua, mutta hoitoon ei päästä (esim.). Joissain tapauksissa hoitoa tarvitseva täysi-ikäinen ei suistu edes tutkimuksiin, joissa mielensairaus voitaisiin todeta, vaikka henkilö on itselleen ja muille vaaraksi.

Pakkohoitoa ei missään nimessä saa kieltää, päinvastoin tarkkailujaksolle pääsyä olisi helpotettava ja omaisia kuunneltava.

Sielunhoitoterapialla voit parantua homoudesta

Helsingin sanomien sivuja tutkiessani törmäsin uutiseen, jossa kerrotaan joidenkin sairaanhoitajien harjoittavan sielunhoitoterapiaa, jolla voi parantua mm. homoudesta. Aiemmin törmäsin sielunhoitoterapiaan Suomi24-foorumilla, jossa nimimerkki Ville V. kertoi parantuneensa vaikeasta masennuksesta (BDI 29) tällä keinolla.

Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:

- tämänhetkisen elämäntilanteen kartoitus

- perusturvallisuuden kartoitus

- perustrauman etsiminen

- syyllisyys- ja tunnemekanismin etsiminen

- identiteetin ja itsetunnon kartoitus

- identiteettiä ja itsetuntoa eheyttävä työskentely

Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!

Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.

Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.

Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.

Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.

Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.

Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.

Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.

Sairaus vai päävika?

Aamulehden nettisivuja selatessani eksyin taas naurettaville teille. Päädyin tylsistyneen harhailun lopputulemana Kemppainen Ari Johanneksen blogiin. Blogikirjoituksen luettuani lukaisin muutaman kommentin, joita teksti oli saanut ja tulin tulokseen, että minun on aivan turha kommentoida suoraan kirjoittajalle, sillä kokemani perusteella voin sanoa homovastaisen olevan ensinnäkin täysin kuuro homomyönteisen rakentaville kommenteille. En usko Kemppaisen edes haluavan ymmärtää homoutta, hän vain haluaa olla sitä vastaan. Toiseksi hän haluaa nimenomaan lääketieteellisiä perusteita sille, miksi homous olisi ok. Ja vaikka onnistusinkin laittamaan kirjoittajalle luun kurkkuun, ei se hyödyttäisi mitään, sillä kommentteja luekiessani huomasin hänen väittelytaktiikkansa olevan: jos et osaa sanoa mitään perusteluja sille, miksi toinen on väärässä, hauku hänet. Mitä turhia siis puhua kuuroille korville, kun voi puhua jonkun toisen korville.


Kemppaisen mukaan homous ja lesbous on joko sairaus tai päävika. Jo otsikossa kerrotaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa, että homous olisi hyväksyttävää ja ihan tervettä siinä missä heterouskin. Minun pätevyyteni ei riitä antamaan mitään lääketieteellistä lausuntoa homouden puolesta, mutta itsekin lesbona voin sanoa, että toiset ihmiset vain ovat homoseksuaaleja. Sille ei voi mitään. Eikä sille edes pidä voida mitään. Mielestäni kaikkea muuta tulisi suvaita paitsi suvaitsemattomuuttaa. Ideologialleni uskollisena minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa näin ollen siis suvaita Kemppaista tai hänen mielipiteitään.

Kemppaisen mielestä parisuhde on terve vain, jos siinä ollaan lisääntymistarkoituksessa. Ja näin ollen homoseksuaalisuus ei voi olla tervettä, sillä homo- ja lesbosuhteissa ei voi luonnollisin keinoin lisääntyä. Entäs sitten ne heterot, jotka eivät edes halua lisääntyä? Tiedän itsekin heteroita, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo saada lapsia, oli syy sitten maapallon ylikansoittuminen tai mikä vain. Lapsettomuuden valitsemisen syillä ei mielestäni ole tässä merkitystä. Eli siis onko seksin harrastaminenkin sairasta, jos sitä tekee ihan vain nautinnon vuoksi eikä lisääntymistarkoituksessa?

Kirjoituksessaan Kemppainen vertaa homouden hyväksymistä ilman syväluotaavia lääketieteellisiä tutkimuksia testaamattomien lääkkeiden ihmisille kauppaamiseen. Hän on tekstissään huolissaan homomyönteisyyden vaikutuksista lapsiin. Että homomyönteinen ilmapiiri vaarantaa lapsen kasvun, kehityksen, mielenterveyden ja seksuaalisen suuntautumisen (lapsethan pitää kasvattaa heteroiksi). Homomyönteisyys on siis vaaraksi ympäristölle, sillä valtaosa ihmisistä - toisin kuin Kemppainen - eivät tiedä miten sairasta homous on.

Homojen adoptio-oikeus olisi Kemppaisen mukaan ehdottoman vaarallista lapsen turvallisen ja luontevan kasvuympäristön kannalta. Millä perusteella homovanhemmat eivät olisi turvallinen kasvuympäristö lapselleen ihan siinä missä heterovanhemmatkin? Vanhemmuudessa kyse on rajoista, huolenpidosta ja rakkaudesta, ennen kaikkea juuri rakkaudesta. Ja kyllä, lapsi tulee saamaan molempien sukupuolten mallin myös homovanhemmiltaan, sillä onhan lapsella muitakin sukulaisia ja läheisiä ympärillään, jotka edustavat toista sukupuolta kuin vanhemmat. Miksei lapsi voisi saada vaareiltaan, sediltään, enoiltaan ynnä muilta miehen mallia, jos hänellä sattuu olemaan kaksi äitiä?

Kemppaisen kirjoituksessa minua naurattaa sisältöä enemmän se, ettei koko kirjoituksessa ole kai ainuttakaan oikeaoppista yhdyssanaa. Mielestäni kannattaisi opetella kirjoittamaan ennen kuin alkaa kirjoittaa Aamulehden sivuille yhtään mitään. Jotenkin Kemppaisesta tulee mieleen pahimman luokan skinhead, että kaikkea normaalista poikkeavaa (normaali = valkoihoinen suomalainen hetero, jolla ei ole ainakaan diagnosoitu minkäänlaista mielenterveydenhäiriötä ym.) pitää vihata ja arjalaista ihannettaan julistaa joka paikassa kielioppivirheiden saattelemana. Lisäksi Kemppainen kaljuna punaniskana myös näyttää uusnatsilta. En ole Kemppaiseen tätä hänen blogimerkintäänsä enempää vaivautunut syventymään, joten ties vaikka olisikin uusnatsi.

Minä ainakaan en kaipaa minkäänlaista lääketieteellistä todistetta sille, että homous on tervettä ja hyväksyttävää siinä missä heterouskin. Olen tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olen - lesbona. Minulla on loistava parisuhde, olen viimein sinut itseni kanssa ja minulla on seksuaali-identiteettini löytymisen jälkeen paremmat välit perheeseeni kuin koskaan aiemmin. Miksi siis haluaisin vielä jonkun ulkopuolisen lausunnon ja siunauksen sille, että olen hyväksyttävä juuri tällaisena? En minä tarvitse ulkopuolisen lupaa onnellisena olemiseen, kukapa tarvitsisi.

Selkeä syy siihen, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin

Tänään onnistuin taas vihastumaan törmättyäni Facebookissa linkkiin, joka ohjasi minut Puheenvuoroon, jossa Leif Norrgård kirjoittaa, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin ja tähän on kuulemma selkeä syy: J-la (sillä "älä lausu turhaan herrasi nimeä"). Norrgårdia innoitti kirjoittamaan mediassa uutisoitu juttu, jossa kansanedustaja Timo Soini meni sanattomaksi yhdeksäsluokkalaisen kysyessä Soinin kantaa siihen miksei raiskattu nainen saisi tehdä aborttia. Norrgård yrittää kirjoituksellaan pelastaa ihailemansa Soinin suostaan.

"Yleisesti ajatellaan, ettei itse abortin kohteeksi joutuvalla ole mitään sanottavaa tai mitään oikeutta kyseisessä prosessissa, vaikka juuri hänet on aikomus raa'asti surmata äitinsä kohtuun!" 

Ihan maalaisjärjellä ajatellen en usko, että abortin kohteeksi joutuvalla on mitään sanottavaa asiaan, sillä eihän syntynytkään lapsi osaa heti puhua tai ilmaista kantaansa muutoin kuin itkemällä, nauramalla tai olemalla hiljaa. Sitä paitsi, aborttia ei tehdä lapselle eikä edes sikiölle vaan alkiolle. Norrgårdin tapaan ajatellen ei miehelläkäään ole mielestäni oikeutta tyydyttää itseään käsin, sillä silloinhan siittiöt menevät hukkaan ja uusi elämä jää syntymättä.

"Mitä sellaista pahaa kyseinen viaton pieni lapsi on tehnyt, että hänet pitäisi kiduttamalla ottaa hengiltä?" 

Tässä lainauksessa Norrgårdin tekstistä loistaa silmään taas sana lapsi. Mitä pahaa tämä tosiaan on tehnyt? Ei mielestäni mitään, mutta voisi myös kysyä mitä pahaa miehen sperma ja siinä uivat siittiöt ovat tehneet tullessaan julmasti vemputetuksi talouspaperiin ja heitettyä roskiin. Viattomat elämän alut. Ja voihan myös omasta halustaan raskaana olevalle naiselle tulla keskenmeno. Mitä pahaa kohdussa kehittyvä viaton sikiö on tehnyt väärin, kun luonto, J-la tai jokin muu taho hänet niin julmasti riistää äitinsä kohdun turvallisesta lämmöstä? 


Kirjoituksessaan Norrgård vertaa abortin tekevää naista pankkiryöstäjään, joka ampuu siinä sivussa pari sivullista päästäkseen pakoon ja syyllistää naisia siitä, että heidät raiskataan. Hänen mielestään jokaisen naisen olisi siis pukeuduttava peittävään sariin päälaesta varpaisiin ja nähtävästi olettaa, että raiskaukset näin loppuisivat. Eikö sariin pukeutuvia sitten raiskata? Katoavatko raiskaajien halut kokonaan, jos he eivät näe paljasta pintaa. Hän sanoo tietävänsä tapauksia, joissa nainen on itse syyllistynyt raiskatuksi tulemiseen pukeutumalla "vapaamielisen seksikkäästi". Hän sanoo myös, että enin osa raiskauksista on naisten omaa syytä, mitäs pukeutuvat kesäisin kuumuuteen varautuen ja "antautuvat intiimiin seurustelusuhteeseen lähes tai kokonaan tuntemattoman miehen kanssa". Mietin vain kuka alkaa seurustella täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Minä ainakin haluan vähän tuntea ihmistä ennen seurustelun aloittamista. Ja minun käsitykseni mukaan minulla on oikeus pukeutua sään mukaan siinä missä kaljamahainen mieskin saa kulkea ilman paitaa.

"Hmmmm... Ymmärrän kyllä, että tämä kirjoitukseni ei synnytä raikuvia aploodeja vapaamielisesti ja seksikkäästi pukeutuvien 'kiertopalkintojen' mielissä ja että se on punainen vaate vihervasemmistolle ja feministilesboille, mutta totuus on hyvä tuoda esille, koska joukkomedia on siitä täysin vaiennut!"

Kirjoituksessaan Norrgård tulkintani mukaan tässä kohtaa sanoo kaikkia raiskattuja kiertopalkinnoiksi. Tällä feministilesbolla ainakin on täysin eri käsitys kiertopalkinnosta, mutta saakoon jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Onko myös esimerkiksi perheväkivallan uhri syyllinen siihen, että puoliso lyö? Ehdottomasti ei! Lyöjä itse päättää lyökö hän toista riitatilanteessa vai puhutaanko riita halki. Mielestäni uhri ei ole syyllinen väkivaltaan, vaikka olisi itse ärsyttänyt tahallaan tai tahattomasti, syy on aina sen, joka kätensä nostaa ja lyö.

Leikitelläänpä hetki ajatuksella. Tytöllä on juuri alkanut kuukautiset ja on näin ollen fyysisesti sukukypsä. Tyttö on ehkä 10-13-vuotias ja hänen rintansa ovat alkaneet kasvaa. Sitten tulee joku kiimainen mies, joka raiskaa hänet ja tyttö tulee raskaaksi. Kuinka tämä pieni tyttö voisi huolehtia lapsestaan yhdeksän kuukauden päästä tästä, kun oma identiteettikään ei ole vielä kunnolla kehittynyt. Tokihan on vaihtoehtona antaa lapsi adoptioon, mutta miltä tuntuisi olla nuoruutensa alkutaipaleella, ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa ja jäädä sitten äitiyslomalle? Miltä tytöstä tuntuisi, kun uusi elämä kasvaa hänen sisällään, vaikkei ole itsekään vielä psyykkisesti kunnolla kehittynyt. Ja miltä tuntuisi se, ettei saa itse määrätä omasta kehostaan, vaan joku toinen päättäisi, että nyt sinä makaat minun kanssani ja piste. Miksei tällainen pieni tyttö saisi tehdä aborttia?

Lisäksi raiskaus jättää jokaisessa tapauksessa syvät arvet uhriin. Tällainen väkivalta on sekä fyysistä että henkistä. Raiskaus jättää syvät jäljet uhrin itsetuntoon ja minäkuvaan, se voi laukaista masennuksen, syömishäiriön tai jonkin muun mielenterveydenhäiriön. Joka tapauksessa uhri traumatisoituu pahasti tapahtuneesta ja siihen tarvitaan ammattiauttajaa ja toipuminen vie vuosia. Useissa tapauksissa raiskattu ei uskalla tai kehtaa kertoa tapahtuneesta kenellekään, tämä on sitä todennäköisempää mitä nuorempi uhri on. Tämä asian salailu johtaa siihen, ettei apua saada riittävän nopeasti ja masennus tai syömishäiriö tai muu saa valtaa ja voi johtaa itsemurhaan. Ja mielestäni raamatussa sekin on kiellettyä.


Jotenkin tämä koko Norrgårdin kirjoitus kuulostaa ainakin allekirjoittaneen korvaan raiskaajien puolustelulta. Että heidän tulisi saada jatkaa sukuaan miten haluavat ja toisella osapuolella ei ole asiaan  mitään sanottavaa. Jos aletaan Norrgårdin tavoin asiaa tulkitsemaan raamatun pohjalta, muistelisin siellä sanottavan: "tee muille kuin haluaisit itsellesi tehtävän" ja minä en usko raiskaajan toteuttavan tätä kultaista sääntöä. Vai onko tämä vain sitä ajatusmallia, että miehet saavat tehdä mitä haluavat ja naisilla ei ole mitään vikisemistä asiaan, sillä nainenhan on alempiarvoinen mieheen verrattuna, onhan nainen muovattu miehen kylkiluusta. Tai näin raamatun luomiskertomuksessa muistelisin kerrottavan ja se on mielestäni naista alistavaa. Ja olihan senaikainen elämänkatsomus silloin parituhatta vuotta sitten vähän sitä, että naisen tehtävä on synnyttää lapset, kasvattaa heidät ja pitää huolta kodista ja miehestä sillä aikaa, kun mies tekee mitä lystää. Luulin kyllä maailman tähän päivään mennessä vähän muuttuneen.

Tarkoitukseni tässä oli tuoda oma kantani julki ja samalla heittää vähän kysymyksiä ilmaan ja saada ihmiset miettimään asiaa. Omasta mielestäni raamatussa on kyllä joitain ihan hyviä ohjeita, kuten tuo edellä mainittu kultainen sääntö, mutta kokonaisuudessaan kirja on ristiriidassa itsensä kanssa. Kaikki se lähimmäisenrakkauden ylistäminen, mutta silti esimerkiksi homous on syntiä, vaikka se on silkkaa rakkautta aivan kuten heteroparisuhteetkin. Kirja muistaakseni kehottaa rakastamaan toista, vaikka olisi syntinen (, sillä raamatun mukaan me kaikki olemme syntisiä), mutta käytännössä tämä ei toimi.

Nuorten mielenterveysongelmista johtuva työkyvyttömyys kasvaa

"Vuonna 2009 siirtyi masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle lähes 500 alle 30-vuotiasta henkilöä." -Helsingin sanomat (koko artikkeli)

28.3.2011 oli Helsingin sanomissa artikkeli, jonka mukaan viisi nuorta (alle 30-vuotiasta) jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Luku on suuri, vaikka artikkelissa puhutaan vain masennuksesta ja toistuvasta masennusta (yleistäen ne ainoiksi mielenterveydenhäiriöiksi). Itse asiassa löysin kyseisen artikkelin Suomi24-keskustelufoorumin kautta etsiessäni jotain kiinnostavaa. Foorumilla oli mitä mielenkiintoisimpia kommentteja ja mielipiteitä tästä uutisesta, en jaksanut kaikkia edes lukea, niin paljon olivat ihmiset kommentoineet. Osa kommenteista oli ihan asiallisia, osa kokemustietoutta, osa taas ennakkoluuloihin perustuvaa ja osa silkkaa kateutta työkyvyttömyyseläkeläkeläisten "helppoa elämää" kohtaan. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.


"Ateismi tulee kalliiksi:
-abortit
-vapaaseksi
-homous
-avoliitot
-huumeet
-kapina
-evoluutiovalheet

Ihminen ei ole tarkoitettu sekoelämään."
Nimim. Nuoria petetään

Tästä ensimmäisestä sain kunnon räkänaurut. Miten ateismi edes liittyy aiheeseen? Ovatko kaikki mielenterveyden kanssa taistelevat kirjoittajan mielestä ateisteja ja toisaalta, ovatko kaikki ateistit mielenterveyden häiriöistä kärsiviä? Kirjoittajan mukaan kaikki ateistit siis tekevät abortteja, elävät avoliitoissa, harrastavat vapaata seksiä, ovat homoja, kapinallisia huumeveikkoja, jotka uskovat evoluutioon. Ja tämä kaikki on väärin.

Ensinnäkin: homot harvemmin tekevät abortteja, sillä homot eivät mielestäni tule raskaaksi, miehiä kun ovat. Lesbot tulevat raskaaksi useimmiten vain keinohedelmöityksellä ja silloin ei yleensä aborttia tehdä, tai sitten tullaan raiskatuksi, jolloin abortti on enemmän kuin hyväksyttävää. Bi-seksuaalit naiset voivat tulla raskaaksi ihan luonnollisestikin ollessaan miehen kanssa ja abortti on mielestäni hyväksyttävää, jos esimerkiksi ehkäisy on pettänyt ja ei olla valmiita vanhemmuuteen.

Ja mitähän vikaa on avoliitossa? Mielestäni se on oiva tapa oppia tuntemaan toinen ennen avioliittoa. Kokeilla yhteiselämää ja jos se ei yrityksistä huolimatta sujukaan niin kuin on haaveillut, voi erota ilman paperisotaa, asianajajia ja kaiken jakamista puoliksi.

Vapaa seksi taas on mielenkiintoinen käsite. Uskon kirjoittajan tarkoittavan irtosuhteita. Irtosuhteissa ei mielestäni ole mitään pahaa niin kauan kuin kumpikaan osapuoli ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Uskon kyllä, että jokaiselle ihmiselle on se oikea, mutta kuinka sen voi löytää, jos ei etsi ja kokeile?

Entäpä homous sitten? Kaiken lähiaikoina käytyjen homokeskusteluiden jälkeen en jaksaisi edes jauhaa asiasta, mutta mitä väärää homoudessa oikein on? Kaikkihan me olemme vain ihmisiä. Joku tykkää pojista ja joku tytöistä, ei sen kummempaa. Olen jo pitemmän aikaa halunnut kysyä homovastaisilta kiihkouskovaisilta yhden kysymyksen: miksi jumala loi homouden, jos se on niin tuomittavaa? Vai onko tämä paholaisen luomus? Mitä pahaa rakkaudessa on? Ja entäpä se lähimmäisenrakkaus? Missä se on tänäpäivänä, kun homoseksuaaleja niin vihataan? Mietin vain.

Kapina on täysin luonnollista kaikilla, ei vain ateisteilla. Ja varsinkin murrosiässä kaikki kapinoivat enemmän tai vähemmän. Kapina on hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa, kun joutuu vielä 2000-luvullakin taistelemaan oikeuksiensa ja ihmisarvonsa puolesta.

Huumeita en hyväksy, en todellakaan. Mutta ovatko ne ainoa mahdollinen syy mielenterveysongelmien puhkeamiseen? Eivät todellakaan ole! Lapsia kiusataan kouluissa, etenkin, jos olet vähääkään joukosta poikkeava ja se aiheuttaa traumoja. Hyväksikäytöt, raiskaukset, läheisten kuolemat... Traumoja voi saada niin monesta. Myös perimä vaikuttaa, toiset ovat luonnostaan alttiimpia esimerkiksi skitsofrenialle ja jokin (pienikin) asia tai tapaus voi laukaista sen. Minulla e-pillerit laukaisivat masennuksen, mutta siihen liittyi paljon muutakin.

Ja vielä: minusta evoluutioteoria on oikein järkeenkäypä selitys ihmisen maailmaanputkahtamiseen. Minusta ainakin on täysin absurdia ajatella, että nainen on muovattu miehen kylkiluusta. Mutta miten evoluutioon uskominen liittyy mielenterveyteen, sairastumiseen ja sitä kautta eläkkeelle siirtymiseen? Tämä meni jo yli ymmärryksen. Tarkoitan siis enemmän kuin nuo muut väitteet.

Tämä täysin naurettava kommentti nimimerkiltä Nuoria petetään, oli kyllä sellainen, josta sain parhaat naurut pitkään aikaan. Mutta, kun lähdin tarkemmin puimaan asiaa, pisti melkein vihaksi. Onneksi tuo ei ollut mikään vakavasti otettava kommentti vaan kristinuskon tärkeyden heittäminen ihmisten kasvoille, koska uskonnonhan on oltava kaikessa mukana. Huoh.

Mutta mitä se edellä sivuttu ateismi oikein on? Siis oikeasti, tarkoitan. Wikipedian mukaan ateismi on joko jumalan tai jumalolentojen olemassaolon kieltämistä (positiivinen ateismi) tai täysi uskonpuute jumalaa tai jumalolentoja kohtaan (negatiivinen ateismi). Sivusto ei väitä ateisteja abortteja tekeviksi homoiksi, jotka asuvat avoliitoissa, käyttävät huumeita ja harrastavat vapaata seksiä toisin kuin nimimerkki Nuoria petetään sanoo.


"Mättää se,kun nykysin aletaan heti tekemään diagnoseja jo jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta.Tarhasta asti tarkkaillaan pentujen käytöstä ja jos se ei heti vastaa kasvatuskäyriä niin heti hälytetään paikalle jo jonkinlaista terapeuttia.Sama meno jatkuu koulussa.Kaikelle keksitään joku helvetin diagnoosi ja siihen lääkkeet.Jos on kakarasta asti syötetty mielialalääkkeitä ja ties mitä myrkkyjä niin eihän ne enää ilmankaan pärjää.Maalaisjärki on kadonnut kaikesta."
 Nimim. Kärjistettynä 

Tässä kommentissa huomioni kiinnitti ensimmäinen lause. "Diagnooseja jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta." Minua sitten niin ärsyttää, kun ihmiset puhuvat pienestäkin alakuloisuudesta masennuksena ja toisaalta taas masennuksesta pienenä ohimenevänä alakuloisuutena. Ja aina ovat puhujat niitä, jotka eivät asiasta mitään tiedä, mutta on vain niin hienoa päästä pätemään. Masennus ei todellakaan ole leikin asia, kuten olen jo edeltävissä kirjoituksissani tehnyt selväksi, eikä se ole itsestään ohimenevää. Masennus on sairaus, joka hoitamattomana syvenee syvenemistään, kunnes se hoidetaan tai masennuksesta kärsivä tekee itsemurhan. Masennus on kuolemaan johtava sairaus, ellei sitä hoideta. Minun mielestäni jokaisesta mahdollisesta masennuksesta on jopa suotavaa tehdä diagnoosi. Ellei sitten toivo kyseisen masentuneen kuolemaa.

Toinen huomio: kuka muka syöttää lapselleen pienestä pitäen mielialalääkkeitä? Miettikääpä sitä. Vaikka ihan sillä maalaisjärjellä, jota kirjoittaja niin kovasti kaipaa. Sitä paitsi, lääkitys voidaan diagnoosista riippuen lopettaa hiljalleen, kun masentunut on kunnolla toipunut. Toistuvaa masennusta sairastava esimerkiksi joutuu syömään lääkkeitä usein koko elämänsä, mutta vaikkapa traumasta johtuvasta masennuksesta kärsivän lääkitystä voidaan alkaa laskemaan ja lopulta lopettamaan, kun aika on oikea.


"Masennus on keino mennä siitä, mistä aita on matalin. Häpeäisivät, että noin kylmästi vaan jäävät muiden elätettäväksi. On sitä ennenkin masennuksen lääkkeenä tehty työtä ja paiskittu kahta enemmän. Nämä "masentuneet" ovat useimmiten niitä WoWinpelaajia, jotka eivät malta erota tietokoneestaan. Hoitoon he kuuluisivat eivätkä työttömyyeläkkeelle."
Nimim. Että näin

Tällekin nauroin lähes hillittömästi. Voi herttinen näitä ihmisiä! Masentuneen elämähän on niin helppoa, että! Ja silloin ennen, kun masennusta lääkittiin työllä, ei yksinkertaisesti ollut olemassa mielialalääkkeitä. Vielä kolmannen huomion teen tästä kommentista: eikö hänen mielestään työkyvyttömyyseläkkeelle jäävä saa hoitoa? Koko työkyvyttömänä olohan on lähes pelkkää erilaisissa terapioissa, päivätoiminnoissa, mielenterveystoimistoissa ja joskus sairaaloissa juoksua. Ei siinä edes ehdi tehdä työtä, kun itseään pitää hoitaa. Alkaa ihan naurattaa tämä ihmisten tietämättömyys! Samalla se kuitenkin ärsyttää ja vihastuttaa minua suuresti.


Kaikkiin näihin kolmeen poimimaani kommenttiin haluaisin vielä sanoa muutaman asian. Ottakaa hyvät ihmiset asioista ensin selvää, ennen kuin avaatte suunne! Toiseksi: se on sitten kyllä niin hienoa elämää, kun tulot ovat 600 euroa kuussa (plus 80% asumistuki). Helppoa ja vaivatonta. Voi nostaa jalat pöydälle, ottaa rennosti ja poltella kuubalaista sikaria. Pitäisi myös ottaa huomioon sellainen asia, että A) lääkkeet eivät ole ilmaisia, B) sairaalahoito ei ole ilmaista, C) kuntouttava päivätoiminta ei ole ilmaista. Lisäksi tästä huimasta 600 eurosta on maksettava asumistuesta jäävä osa vuokraa, ruokkia itsensä (ja perheensä) päivittäin, tankata auto tai ladata bussikortti, ellei asu ydinkeskustassa (ja siihen harvalla työkyvyttömyyseläkkeellä olevalla on varaa), maksaa puhelin-, netti- ja muut laskut. Käteen jää niin paljon, että on mentävä sossun luukulle täyttelemään toimeentulotukihakemuksia. Että koita siinä sitten keskittyä itsesi hoitamiseen, kun rahahuolet läähättää niskaan.

Suuri osa foorumilla uutista kommentoineista ei ollut tietoinen siitä pienestä seikasta, ettei työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen tarkoita sitä, ettei enää koskaan voi palata opiskeluun tai työelämään, vaan eläkepäätös on määräaikainen, mutta sitä voi lääkärin lausunnosta jatkaa tai sen voi lopettaa. Mutta pikkuseikkojahan nuo tuollaiset, mitä pienistä.

Huomionhakua vai?

Erään vaimoni kaverin mielestä masennus ja oikeastaan kaikki mielenterveyden häiriöt ovat vain keinoja saada huomiota. Ihmettelen suuresti tällaista väitettä sellaisen ihmisen suusta, jonka oma vaimo sairastaa psyykkisesti, hänestä hänen vaimonsakin vain hakee huomiota. Tämä hänen mielipiteensä sai minut lähes raivon partaalle ja olen onnellinen, etten ollut paikalla, kun tämä putkahti hänen suustaan.

Kaikki psyykkiset sairaudet ovat hengenvaarallisia, masennus eritoten. Keskityn tässä tekstissä nyt lähinnä masennukseen, sillä tunnen oman sairauteni sairauksista parhaiten.

Ei ole ollenkaan leikin asia, että masenutunut ihminen on vaaraksi itselleen. Tietoisesti kaiken lisäksi. Kun ihmisellä on masennus, hän ei näe syytä enää elää, hän haluaa vain kuolla. Masennuksesta kärsivä satuttaa itseään tieten tahtoen ja on mestari oikean olonsa salaamisessa. Suomessa ja suomenkielessä varsinkin on lisäksi helppo salata todellinen vointinsa, sillä tavattaessa tuttavat kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, johon voi hyvin vastata kertomalla lähiaikojensa tekemisistä, kun taas muualla maailmassa kysytään kuinka voit, jolloin on pakko kertoa voinnistaan. Minä itse onnistuin salaamaan sairauteni omalta äidiltäni niin pitkään, että jäin sairaslomalle koulusta ja muutin takaisin kotiin koulun asuntolasta. Sairauteni vakavuus ilmeni äidilleni ja koko perheelleni vasta, kun jouduin 18-vuotissyntymäpäivääni edeltävänä päivänä sairaalaan M1-lähetteellä eli vastentahtoisesti.

Vietin Kellokosken sairaalassa yhtämittaisesti 7½ kuukautta, jossa minulle diagnosoitiin F33.3 eli toistuva psykoottinen masennus, minulle kokeiltiin kymmeniä eri lääkityksiä, sain sekä musiikki- että ravitsemusterapiaa ja jouduin sähköshokkihoitoon. Sellaista oli siis minun huomionhakuisuuteni, minustahan oli aivan ihanaa olla sairaalassa kaukana elämästä, minustahan oli vallan nautinnollista viillellä käsiäni ja jalkojani niin, että vielä kolmen vuoden jälkeenkin arvet näkyvät. Minähän suorastaan rakastin itsemurhan ja omien hautajaisteni suunnittelua ja sitä ainaista yksinäisyydentunnetta. Voisin sarkastisesti luetella satoja esimerkkejä siitä, miksi masennus on niin hillittömän hauska asia.

Masennus iskee salakavalasti ja jonkin ajan kuluttua äkkiä sitä vain huomaakin olevansa jo todella syvällä pohjamudissa. Masennuksen mittaan mikään ei enää tunnu miltään, ei osaa nauraa, ei osaa itkeä. Ja kohta ei enää muista miltä tunteminen tuntui. Masentuneen maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin haaveet kuolemasta. Muistan itsekin, kun kerran viiltelin syvemmälle kuin vielä koskaan aiemmin, nukkumaanmenoon mennessä en ollut saanut verenvuotoa tyrehdytettyä (en halunnut sotkea lakanoita, sillä muut olisivat voineet huomata verisistä lakanoista, että nyt ei ole minulla kaikki kohdallaan), muistan kuinka ajattelin ennen nukahtamista tänä yönä minä kuolen ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Aamulla kuitenkin heräsin ja olin masentuneempi kuin aikoihin.

Unettomuus. Yksi suurimpia masennuksen riesoja. Kun masennuin lukiossa syksyllä 07, valvoin yöt läpeensä miettien ja rypien masennuksessani haaveillen kuolemasta. Joinain öinä nukuin muutaman tunnin ja sitten taas heräsin. Päivisin olin liian väsynyt mennäkseni tunneille, join vain kahvia ja poltin tupakkaa. Kun valvoo tarpeeksi monta yötä, mikään ei enää tunnu todelliselta. Unettomana sitä elää läpikuultavan harson sisällä ja ulkomaailma näyttää sen läpi sumealta. Hakeuduin kuitenkin hoitoon melko varhain, yhdessä ystäväni kanssa, sillä yksin en olisi siihen kyennyt. Mielenterveystoimistollekin sain ajan pian, mutta minkäänlaista lääkitystä unettomuuteen, masennukseen, ahdistukseen sain odottaa puolisen vuotta.

Itsemurha tuntui ainoalta pakotieltä siitä pahasta olosta, jossa ei enää tunne mitään eikä voi itkeä, vaikka itkettää. Haaveilin siitä, missä tahansa olinkin. Ystävien seurassa pidin kasvoillani tekohymystä ja -naurusta tehtyä naamiota, jonka läpi heidän oli vaikea nähdä. Joillekin saatoin avautua masentuneesta mielestäni, mutta suurinta osaa en halunnut vaivata omilla murheillani. Viiltely oli päivittäinen rituaali, se jollain tapaa helpotti hetkellisesti oloa, veitsen terä oli ainoa asia mikä tuntui joltain. Se oli samalla rangaistus minulta itselleni siitä, että olen sellainen kuin olen. Antonella Gambotton Pimeys, itsemurhamuistelmat -kirjan esipuheessa sanotaan: "Jokaisen itsemurhan arvioidaan vaikuttavan syvästi kuuteen itsemurhaajan läheiseen, ja WHO raportoi miljoonasta (toteen näytetystä) itsemurhasta vuonna 2000. Varovasti arvioiden joka yö yli 82 000 ihmistä yrittää tappaa itsensä. Näistä 82 000 elämästä noin kolmetuhatta sammuu. Varovasti arvioiden siis joka aamu yli kahdeksantoistatuhatta sydäntä särkyy."

Itseinho ja vääristynyt minäkuva ovat myös osa masennusta. Masennus voi laukaista esimerkiksi anoreksian. Itse näin masentuneena itseni sairaalloisen ylipainoisena katsoessani peiliin, vaikka olin 160cm pitkä ja painoin parhaimmillani 47 kiloa. Tavoitepainoni oli 28 kiloa, joka juontaa juurensa ala-asteelta, jossa tyttökavereideni kanssa harrastimme painojemme vertailua aina silloin tällöin. Kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla ja painoni oli tuo 28 kiloa, sain hirveän paljon kehuja hoikasta vartalostani ja kauneudestani muilta tytöiltä ja olin vaatimattoman onnellinen saamistani kohteliaisuuksista. Kun ylitin 30 kilon sanattoman rajan, kehuja ei enää sadellutkaan vaan minut sivuutettiin täysin. Vasta viime vuonna tajusin kuinka sairaalloinen tavoitepaino 28 kiloa on 160 senttiä pitkälle tytölle. Eiväthän edes pelkät luuni paina niin vähän. Minä inhosin itseäni ja laihdutin tauotta. Saatoin olla useita päiviä, joskus viikon tai ylikin syömättä mitään, join vain vettä, kahvia ja alkoholia ja poltin tupakkaa.

Masennus lisää myös päihteiden käyttöä. Minä saatoin juoda viitenä päivänä viikossa, kirjoittajalukiossa kun juominen oli "osa taiteilijaelämää", eikä kukaan näin ollen pannut lisääntynyttä alkoholinkäyttöäni merkille. Viikonloppuisin saatoin juoda aamusta iltaan ja aloittaa taas herättyäni uudestaan. Join unohtaakseni pahan oloni, se ei auttanut, mutten ottanut opikseni vaan join aina vain enemmän. Ennen toista ja viimeistä sairaalajaksoani juomiseni oli sitä luokkaa, että kokonainen viikonloppu saattoi pyyhkiytyä elämästäni, en maanantain koittaessa yksinkertaisesti muistanut viikkonlopusta yhtä ainutta asiaa. Myöhemmin olen saanut kuulla näiden aikojen humalaisista toilailuistani ystäviltäni. Minulle ei myöskään ollut väliä joinko seurassa vai aivan yksin, tärkeintä oli saada pää sekaisin.

Ahdistus ja erilaiset pelkotilat olivat yksi pahimmista oireista, joista kärsin. Ahdistus puristi rintaa pienimmästäkin syystä eikä ihmistenilmoille voinut mennä. Tämä ihmiskammoisuus johti eristäytymiseen, olin loukussa kotonani enkä päässyt edes kauppaan ostamaan kahvimaitoa. Aloin ylitulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, jokin sisälläni aina sanoi nyt tuokin bussikuski ajattelee minusta pahaa. Masentunut mieleni tulkitsi kaikki hymyt tekaistuiksi ja ystävällisyyden sääliksi, kohteliaisuudet olivat sarkasmia ja kuulumisten kysely suorastaan vittuilua. Ajattelin kaikkien haluavan minulle vain pahaa ja eniten mielessäni pyörivä ajatus olikin, että olisi ollut kaikille parempi, jos en olisi koskaan syntynytkään.

Psyykkiset sairaudet ovat sairauksista kamalimpia, niitä ei voi korjata leikkaussalissa yksinkertaisella toimenpiteellä vaan niiden hoitoon tarvitaan aikaa, lääkkeitä (monessa tapauksessa lopun elämän kestävä lääkitys), säännöllistä terapiaa, kuntoutusta ja joissain tapauksissa jopa sähköhoitoa. Psyykkisestä sairaudesta toipuminen kestää vuosia, se ei parane kahden viikon lääkekuurilla, levolla ja liikunnalla. Sairauden kanssa kamppailu kestää useissa tapauksissa koko elämän, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja oireita hallitsemaan. Tärkeää on hakeutua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoitoon.

Tällaista huomionhakua tällä kertaa.