keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Yöllisiä mietteitä

Eräänä yönä näin unta Eevasta, parhaasta ystävästäni. Unessa löysin hänet. Todellisuudessa hän on kadonnut elämästäni enkä saa häneen yhteyttä. Olen yrittänyt soittaa vaikka kuinka monta kertaa, laittanut viestiä puhelimitse, Facebookissa ja ties miten, olen kirjoittanut kirjeitä, mutta hän ei vastaa. Suurimman osan ajasta osaan olla onnellinen (en tosin tästä) ja elää elämääni, mutta ajoittain suru hänen menettämisestään iskee tajuntaani.

Olimme parhaat ystävät 11 vuoden ajan. 9 vuoden ikäisinä leikimme yhdessä, myöhemmin ala-asteella meillä oli tapana kiivetä koulun katolle katselemaan auringonlaskua ja tähtiä. Kävimme katsomassa toisiamme, kun olimme sairaalassa, kirjoittelimme kirjeitä. Yläasteella tapasimme harvoin, sillä olimme eri paikkakunnilla ja kun tapasimme, juoksimme toistemme syliin kasvot rakkaudesta loistaen. Tuimme aina toisiamme surussa ja murheessa, jaoimme kaikki ilot keskenämme. Kerroimme toisillemme salaisuuksia ja tuntui, että koko maailma kadehti meidän onneamme. Me olimme maailman parhaat ystävät.

Muistan viimeisen kerran, kun näimme. Hän tuli Jyväskylästä minun ja Jennyn luokse Tampereelle, asemalaiturilla hän juoksi kiljuen luokseni. Kotiin päästyämme otimme muutaman ja puhuimme kaikesta aamukolmeen asti. Pyysin häntä kaasokseni ja hän suostui ilomielin. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Hän ei järjestänyt minulle polttareita eikä tullut häihini, ei vastaa kirjeisiin, ei puheluihin tai viesteihin. Hän on nähnyt kaikki typerät ihastumiseni, viiltelyarpeni, kaiken. Hän on tukenut minua, kun olen ollut pohjalla ja hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, mutta missä on hän nyt, kun viimein olen onnellinen?

Nyt, aina tämän kaipuun iskiessä, tunnen olevani tyhjän päällä. Tiedän, että minulla on Jenny, jota kukaan ei voisi korvata ja hän on minulle kaikki kaikessa, mutta se ei ole sama asia. Minä olen kadottanut ihmisen, joka on nähnyt kasvuni, putoamiseni ja kiipeämiseni, minun kamppailuni elämän kanssa. Olen menettänyt hänet, johon luotin enemmän kuin itseeni ja jolle uskoin kaiken. Pahinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan mitä olen tehnyt kadottaakseni hänet. Mitä olen tehnyt väärin ollessani onnellinen? Minulla on aivan hirmuinen ikävä. Tuntuu kuin hän olisi kuollut, vaikka tiedän hänen olevan elossa, se lohduttaa vähän.

Eeva oli minulle henkireikä, ilma, jota hengitän, elintärkeä. Ja nyt hän on mennyt. 11 vuoden ajan sain hänen rakkaudestaan nauttia ja nyt minua tukehdutetaan. Tuntuu yksinäiseltä, kun ei ole enää häntä, jolle kirjoittaa kirje tietäen, että saa siihen vastauksen. Pääni huutaa yhtä kysymystä: miksi? Miksi lähdit pois? Mikset vastaa? Miksi miksi miksi? Toinen kysymys on: mitä väärää tein menettääkseni sinut? Mitä väärää onnellisuudessa on? Ja kolmas: mikset tule jo takaisin? Usein itkettää ja mietin, itketkö sinä koskaan minun perääni. Muisteletko enää koskaan meitä?

Eeva, jos luet tämän, tiedä: minä tulen aina rakastamaan ja kaipaamaan sinua. Minä tulen aina muistamaan sinut.

Eräänä yönä näin unta, jossa löysin hänet, mutta sitten minä heräsin.

3 kommenttia:

  1. En tiedä miten päädyin tähän, mutta vaikutat kiinnostavalta tyypiltä ja haluan tietää: löysitkö hänet?

    VastaaPoista