Syömishäiriöiden kauneudesta

Selailin pitkästä aikaa verkkolehtiä. Huomasin sellaisen asian, että nykyään lehdissä kirjoitetaan hirmuvähän syömishäiriöistä. Joka paikassa uutisoidaan uusista laihdutuskeinoista, miten voi mässäillä lihomatta ja anorektiset mallit värittävät katukuvaa ja muotilehtiä. Esimerkiksi Iltalehden alaotsikon, Laihdutus ja painonhallinta, alla on pelkkiä laihdutusvinkkejä, juttuja siitä kuinka joku laihtui niin-ja-niin monta kiloa sillä-ja-sillä keinolla, mutta missään ei mainita sitä, kuinka salakavalasti laihduttamiseen voi jäädä koukkuun ja kuinka kamala pakkomielle siitä voi tulla. Myöskään Iltalehden toisen alaotsikon, Mieli ja masennus, alla ei löydy ensihätään mitään syömishäiriöistä.

Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.

Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.

Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.

Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.

Tältä näytin vuonna 2007.

Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.

Tältä näyttää Sanni vuonna 2011.

Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.

Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.