Ei lapsia lesboille, kiitos!

Vuonna 2006 Suomessa laillistettiin naisparien ja sinkkunaisten hedelmöityshoidot. Olemme puolisoni kanssa eläneet rekisteröidyssä parisuhteessa pian kaksi vuotta ja olemme suunnitelleet lasta. Otin hedelmöityshoidoista selvää ja törmäsin muutamaan tarttumisen arvoiseen seikkaan. 

Ensinnäkin hoidot maksavat maltaita, tietysti. Heteroparien hoidoista Kela kustantaa osan, jos toinen osapuoli on kyvytön saamaan lapsia, mutta naisparit ja sinkkunaiset joutuvat maksamaan hoitonsa kokonaan itse, elleivät he voi tieteellisesti todistaa fyysistä sairautta, joka aiheuttaa lapsettomuutta. Yleensähän hedelmättömyys todetaan sillä, ettei nainen tule raskaaksi, vaikka suojaamattomia yhdyntöjä on harrastettu vuoden verran. Sitten vain Kelan kustannuksella tutkitaan kummasta osapuolesta hedelmättömyys johtuu ja aloitetaan hoidot.


Itse kustannettuna naisparien hedelmöityshoito maksaa noin 10 000 euroa per lapsi (onnistui hoito tai ei). Lisäksi ennen hoidon aloittamista naisparien on käytävä psykologin juttusilla todistamassa, että he todella haluavat lapsen, tulevat olemaan hyviä vanhempia ja niin edelleen. Mitäköhän heteroparit tuumaisivat (olivat sitten hedelmällisiä tai eivät), jos ennen lapsen hankintaa pitää ulkopuolisille todistella kelpoisuuttaan vanhemmaksi. Mietin vain, mitä todistelemista lapsen haluamiselle enää edes on, jos on valmis kustantamaan hedelmöityksestään kymppitonnin per lapsi? Ja toisaalta, mikseivät nämä psykologiset testit ole käytäntö kaikkien lapsenhankinnassa? Voisi sitten steriloida vanhemmaksi kelpaamattomat eikä enää tarvitsisi ottaa lapsia huostaan huonojen vanhempien takia. Ja muutenkin, nuorille miehille voisi varhaisessa murrosiässä niitata kondomin peniksen päälle, ettei roiskita jokaista vastaantulevaa yhdenillanpanoa paksuksi ja häivytä sitten jäljettömiin. Sitten, kun aika on kypsä ja nuorukainen on pariutunut ja tahtoo omia lapsia, niin sitten on aika niille psykologisille testeille, jonka jälkeen kondomi poistetaan tai nuorukainen steriloidaan, mikäli psykologi on sitä mieltä ettei hänestä ole isäksi.

Keskustelupalstoillakin törmäsin (yllättäen) kiivaaseen keskusteluun homoseksuaalien oikeudesta lapsiin ja keinohedelmöityksestä ylipäänsä. Osa keskustelijoista on kaikkien hedelmöityshoitoa vastaan, sillä jos niin ei ole tarkoitettu niin sitten ei lapsia saa. Osa taas lyö Raamatulla päähän, että homot roviolle ja edellisistä suhteista luonnollisin keinoin syntyneet lapset pois. Osa taas puoltaa naisparien hedelmöityshoitoja ja suurin osa sanoo "Siis en ole mitenkään homoja vastaan, mutta musta toi on kyl ihan luonnotonta, kyl lapsella on oikeus isään ja äitiin."

Oikeus isään ja äitiin. Se on totta puhuakseni todella huono mantra. Toteutuuko tämä lapsen oikeus isään ja äitiin aina ja iankaikkisesti kaikissa heterosuhteissakaan? Jos toinen tai molemmat vanhemmista kuolevat, onko lapsella silloin molemmat vanhemmat (siis eri sukupuolta olevat)? Jos lapsi on vahinko ja isä vain käynyt vähän suhaisemassa äitiä, onko lapsella silloin isää? Jos äiti tekee töitä ympäri vuorokauden tai vaihtoehtoisesti rellestää kaiken aikansa kapakoissa ja lapsi vain lämmittää itselleen Saarioisten mikropitsaa, onko lapsella silloin äitiä? Lapsen oikeuksista puheen ollen, onko oikein, että vanhemmat ryyppää, hakkaa, raiskaa, piiskaa, eristää suljettuun huoneeseen, pitää nälässä, tappaa? Ei minun mielestäni.

Eräs nimimerkki Suomi24:n keskustelupalstalla sanoo näin: 
"EI mitään tuollaisia pas-puheitakan edes moisista kikkailuista.vaan se perinteinen menetelmä että kul-li pil-luun jne.EIKÄ lapsia lebsopareille,EIKÄ homoille!! kuka lapsi haluaa kaksi äitiä tai kaksi isää?????? se on aivan kauheeta lapselle.lasta sorretaan,siitä tulee syrjäytynyt ja rikollinen.ja se maksaa yhteiskunnale vit-tusti!!! KYLLÄ TÄMÄ ON TYHMÄ KANSA..."
Tämä kommentti saa minut kyllä aivan sanattomaksi. Ja varmaan on sanomattakin selvää mitä minä tästä ajattelen. Eilen vielä, kun tämän kommentin löysin, olin suunnattoman vihainen, mutta nyt en jaksa muuta kuin nauraa. Ps. Pisteen jälken muista välilyönti. 

Tässä toinen neropatti Suomi24:stä:
"Lisäksi minusta tulisi ajatella myöskin lasten asemaa tälläisessä perheessä. En nyt tarkoittanut sitä, että homot eivät pystyisi kasvattamaan lasta, vaan tarkoitin, että esimerkiksi koulussa lasta luultavasti jossakin iässä kiusattaisiin ja saisi kuunnella ilkeää ivaa. Lisäksi millaista kuvaa annettaisiin lapsen seksuaalisuudelle, tuskinpa vaan mitään ainakaan liian heterolta vaikuttavaa."
Ensinnäkin, pitääkö lapset pyrkiä kasvattamaan heteroiksi? Eikö riitä, että lapsi kuuntelee sydäntään? Lisäksi, luuleeko tämä kirjoittaja, että naisparit pitävät lapsensa täysin pimennossa kaikesta? Että kasvatetaan niin, että heteroita ei ole olemassakaan. Ja jos lasta kiusataan koulussa siksi, että hänen vanhempansa ovat lesboja, kiusaaminen ei todellakaan johdu lapsesta eikä vanhemmista vaan kuisaajien vanhemmista tai muista, jotka manaavat homoja ja heidän lapsiaan roviolle.

Tämä kommentti taas on poimittu Google-haussa vastaantulleelta Lumitykki.net -sivustolta:
"Näiden seksuaalisten vähemmistöjen edustajat näyttävät perustelevan väitettään siten, että heilläkin on oikeus lapseen, ja heitä ei saisi sulkea pois tuosta "etuoikeudesta" seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tottakai lapset on tarkoitettu niille jotka niitä voivat saada, ja tasa-arvon vetäminen mukaan on tässä tapauksessa hieman liioiteltua. Lapset eivät ole mitään tavaroita, joita jokaisen halukkaan pitäisi saada."
Tässä kohtaa haluaisin taas palata niihin psykologisiin testeihin, joista alussa puhuin: miksei heteropareilta tentata miksi he lasta haluavat?

Tällaista tällä kertaa mietin.

Suvaitsemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä

Presidentinvaalit ovat ovella ja tuntuu, ettei kukaan puhu muusta kuin ehdokkaista ja siitä, kuka voittaa. Odottelin eilen ystävääni työkkärin aulassa ja kuuntelin nuoren miehen puhuvan puhelimeen. "Et kai sentään sitä hinttaria aijo äänestää?" oli ensimmäinen mitä kuulin. Hän päivitteli juttukaverilleen, kuinka muuttaisi pois Suomesta, jos Haavisto valitaan presidentiksi eikä enää ikinä kehtaisi sanoa olevansa suomalainen, kun on hinttipresidentti. Ja hänen mielestään on kuulemma hyvä, että Suomessa on niin paljon rasisteja, että Haaviston voitto on epätodennäköistä. Hän itse aikoo äänestää Timo Soinia, sillä hän oli eduskuntavaalien ääniharava. Aloin siinä sitten miettiä, ovatko vaalit olevinaan jokin Veikkauksen uusi peli, että saa jonkin palkinnon, jos veikkaa oikein, kuka voittaa vaalit? Joka tapauksessa tämä tapaus pisti ärsyttämään oikein todenteolla.

Ensinnäkin: mitä sitten, jos Suomeen vaikka tulisikin presidentiksi seksuaalivähemmistön edustaja. Olihan Mannerheimkin bi-seksuaali. Ja onhan Yhdysvalloissakin tällä hetkellä maan ensimmäinen musta presidentti. Ja olihan Tarja Halonenkin Suomen ensimmäinen naispresidentti. Jonkun on oltava ensimmäinen. Kaikki eivät siitä tykkää, mutta eihän kaikki tykkää kaikesta. Toiset tykkää seksistä, mutta on myös aseksuaaleja. Toiset tykkää elää, mutta tapahtuuhan niitä itsemurhiakin. Ja niin edelleen. Mietin vain, miksi kaikki tuntuvat halveksuvan ja oikein pelkäävän homomiehiä, mutta lesbot taas on okei, koska lesboporno on kuumaa katsottavaa ja kimppakiva voisi olla kivaa. Herätkää nyt oikeasti hei! Ihmisiähän me kaikki vain olemme.

Toinen asia, joka tuli suvaitsemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä mieleeni on, kun olin loppuvuodesta laivalla. Juttelin sitten tupakkakopissa kahden sangen mukavalta vaikuttavan nuorukaisen kanssa ja sitten tulee kysymys, joka kysytään jostain käsittämättömästä syystä aina, kun tapaa uuden ihmisen: mitä sä teet, ootko töissä vai opiskeletko? Vastasin siihen sitten aivan tavanomaisesti, että olen kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä toistuvan psykoottisen masennuksen takia. Olen tottunut siihen, että minut otetaan joko yllättyneenä tai hyvin vastaan, mutta he olivat suorastaan häkeltyneitä (huonolla tavalla) ja näin kuinka silkka uteliaisuus muuttui äkisti inhoksi. Heidän silmissään en ollut muuta kuin yhteiskunnan loinen, joka syö kunniallisten kansalaisten maksamia verorahoja. Yritin painottaa sitä, että olen hyvää vauhtia kuntoutumassa ja eläkkeeni on määräaikainen enkä ole suinkaan luistanut velvollisuuksistani suoraan eläkkeelle heti peruskoulun jälkeen jäädäkseni sinne loppuiäkseni.

Olen pitkään miettinyt miksi kaikki tuntuvat ajattelevan masennuksen olevan vain ohimenevää alakuloisuutta tai perisuomalaista melankoliaa. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava tauti, ei mikään yksi huono päivä. Minua suorastaan suututtaa ihmisten ymmärtämättömyys. Luulevatko ihmiset oikeasti, että en haluaisi opiskella tai tehdä töitä, luulevatko he, että minä ihan omasta tahdostani aloin yhteiskunnan verovaroja syöväksi loiseksi, muiden elätettäväksi? Eivätkö he oikeasti ymmärrä, että tämä on oikea sairaus, ihan siinä missä murtuma tai skitsofreniakin ja minä tarvitsen lääkkeet, hoidot, terapiat ym. Mistä minulla siinä tilanteessa on aikaa opiskelulle tai työlle, kun päähän ei mahdu pahimmillaan muuta kuin haluankuollahaluankuollahaluankuolla ? Ihmisiä valistetaan tässä asiassa aivan liian vähän. Tuollaiset ennakkoluulot ja sen mukanaan tuoma halveksunta syövät haurasta mieltä.

Että mietin vain.

Kaappipohdintoja ja suvaitsemattomuutta

Tänään tuli puheeksi erään kaverini kanssa sellainen asia kuin kaappi. Minulta ei ole montaa kertaa aiemmin kysytty kuinka tulin kaapista ulos. Mietittyäni hetken tajusin itsekin ensimmäistä kertaa, etten minä koskaan ole oikeastaan tullut kaapista ulos, sillä - vaikka lesbouteni selkisi minulle vasta lukiossa - en ole koskaan ollut kaapissa. Ja vaikka kerroin vanhemmilleni suuntautumisestani vasta kaksi vuotta sitten, en ole koskaan tuntenut olleeni kaapissa. Olen vain ollut. Ja kun vanhempani saivat tietää, silloinkin minä vain olin. Kaikki läheiseni tietävät, että olen lesbo, kaikille olen sen kertonut, mutten siltikään koe tulleeni ulos kaapista. Minulla ei koskaan ole ollut kaappia, jossa olla.

Luin Ulos kaapista -kirjan sen ilmestyttyä ja omistankin sen. Kirjan kirjoittajien tarinat olivat hyvin liikuttavia ja koskettavia ja muistan jännittäneeni silloin vanhemmilleni kaapista tuloa, mutten koskaan pelännyt esim. hylätyksi tulemista. Lopulta, kun annoin vanhempieni tietää suuntautumisestani - toisin sanoen "kerroin" heille - se kävi hyvin luontevasti ja helposti. Olimme Jennyn kanssa juuri alkaneet seurustella ja eräänä torstaina laitoin äidilleni tekstiviestin, jossa luki vain "saanko tuoda tyttöystäväni kotiin näytille?" ja vastaukseksi sain "tietysti!" Perjantaina matkustimme Jennyn kanssa Tampereelta Mäntsälään ja kaikki sujui loistavasti, kukaan ei mulkoillut tai sanonut pahaa sanaa vaan kaikki käyttäytyivät erittäin asiallisesti, aivan kuin olisin tuonut poikaystävän kotiin. Siinä ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä.

Puhuimme kaverini kanssa kaapista tulon ohessa suvaitsemattomuudesta. Puhuimme siitä, kuinka niin monet miehet ovat sillä kannalla, että homot on maailman ällöttävin asia ja kaikki homot pitäisi tappaa, mutta lesbot on kiihottavia. Surullisen suuri osa heteromiehistä tuntuu olevan sitä mieltä, että kaikki homot käyvät heti päälle ja raiskaavat, kun samalla haaveillaan kuumasta kimppakivasta lesboparin kanssa. Liian usein seksuaalivähemmistöt yhdistetään pelkkään seksiin eikä ajatella, että hekin ovat ihmisiä, joilla on tunteet ihan siinä missä heteroillakin. 

Tiedän ihmisen, joka on sanonut, että jos hänen paras ystävänsä tulisi sanomaan hänelle olevansa homo, hän ei olisi enää missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa, vaikka olisi ollut kuinka läheinen. Miten seksuaalinen suuntautuminen muka tekee ihmisestä yhtäkkiä vastenmielisen? Ihmisiähän me kaikki vain olemme, persoonia, yksilöitä. 

Ensimmäinen harjoitusluento

Torstaina oli minun ensimmäinen harjoitusluentoni Puistossa. Jännitin niin, että tärisin ja tutisin kauttaaltani koko luentoni ajan ja myös jonkin verran sen jälkeenkin. Onneksi sain sentään pitää luentoni istualtaan. Luentoni aihe tosiaan oli sähköhoito, käsittelin siinä asioita kuten miten sähköhoito käytännössä tehdään, millaisia hyviä ja huonoja puolia hoidolla on, miksi minun kohdallani sähköön päädyttiin, miten itse koin hoidon, miten se minuun vaikutti ym. Sain paljon hyvää, rohkaisevaa ja rakentavaa palautetta ja kuulijoita oli paikalla parisenkymmentä! Kuulijat olivat hirvittävän kiinnostuneita aiheestani ja lopuksi sain vielä paljon, paljon kysymyksiä, jotka jäivät askarruttamaan. Luentoni, palautteiden ja kysymysten pohjalta ajattelin kirjoittaa artikkelin ja lähettää sen Mielentalo-verkkolehteen.

Tatuointi on aina rikollisen merkki

Facebookin kautta törmäsin tänään - yllätys, yllätys - Suomi24:n keskusteluun otsikolla Tatuointi on aina Rikollisen merkki! , joka oli niin makoisa keskustelu (se, mitä siitä jaksoin lukea), että halusin tarttua siihen.

"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi

Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:

"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!

Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.
Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen

Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.

Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.

Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...

Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.


PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?

Syömishäiriöiden kauneudesta

Selailin pitkästä aikaa verkkolehtiä. Huomasin sellaisen asian, että nykyään lehdissä kirjoitetaan hirmuvähän syömishäiriöistä. Joka paikassa uutisoidaan uusista laihdutuskeinoista, miten voi mässäillä lihomatta ja anorektiset mallit värittävät katukuvaa ja muotilehtiä. Esimerkiksi Iltalehden alaotsikon, Laihdutus ja painonhallinta, alla on pelkkiä laihdutusvinkkejä, juttuja siitä kuinka joku laihtui niin-ja-niin monta kiloa sillä-ja-sillä keinolla, mutta missään ei mainita sitä, kuinka salakavalasti laihduttamiseen voi jäädä koukkuun ja kuinka kamala pakkomielle siitä voi tulla. Myöskään Iltalehden toisen alaotsikon, Mieli ja masennus, alla ei löydy ensihätään mitään syömishäiriöistä.

Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.

Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.

Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.

Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.

Tältä näytin vuonna 2007.

Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.

Tältä näyttää Sanni vuonna 2011.

Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.

Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.

Mielentalon ovet ovat taas auki!

Näin syksyllä Mielentalo-radio-ohjelma alkaa pyöriä taas radiossa uusin jaksoin. Jaksot ovat myös netissä ladattavina ja kuunneltavina. Niille, jotka eivät ole Mielentalosta kuulleet tiedoksi, että Mielentalo on siis radio-ohjelma, jossa mielenterveyskuntoutujat puhuvat itselleen tärkeistä asioista toimittaja Anne Kärkkäisen johdolla. Olen itsekin ollut Mielentaloa suunnittelemassa, työstämässä ja eräässä jaksossa myös puhumassa.

Asia, josta olen erittäin innoissani on se, että Mielentalo on nykyään myös verkkolehti, jonka kaikki jutut ovat kuntoutujien kirjoittamia. Harmittaa, kun en päässyt kahteen ensimmäiseen Mielentalo-palaveriin nyt syksyllä, koska olen ollut kipeä, kärsinyt keuhkoputkentulehduksesta. Mutta Mielentalossa on kaikkien hyvien puolien lisäksi se, että mukaan voi hypätä lennosta milloin vain. Odotan innolla mitä Mielentalo tällä kaudella tuo mukanaan!

Sähköhoito - hengenpelastaja

Olen huomannut, että lähes aina, kun kerron jollekin olleeni sähköhoidossa, laukaisen tässä kauhukuvat jostain hirmutoimenpiteestä tai vähintään sähkötuolista tai lobotomiasta. Ajattelin nyt vähän valaista mitä sähköhoito oikeasti on.

Sähköhoito (vanhalta nimeltää pelottava sähkösokkihoito) eli elektrokonvulsiivinen hoito (ECT) on vaikeaan masennukseen käytettävä hoitomuoto ja psykoottisen masennuksen tehoikkain hoitokeino, jota käytetään joskus myös skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen hoidossa. Vaikka hoito on todettu hyvin tehokkaaksi, sitä on pitkään kritisoitu epäinhimilliseksi ja ehkä tästäkin syystä se on Suomessa harvinainen hoitokeino, se viimeinen vaihtoehto.

Sähköhoidosta saatiin ensimmäiset näkyvät tulokset vuonna 1747, kun onnistuttiin palauttamaan tunto potilaan oikeaan käteen, joka lopulta toimi normaalisti (tämä ei siis liity mielenterveyteen). Masennuksen hoidossa sähköä alettiin käyttää 1930-luvulla, kun huomattiin epilepsiaa sairastavien skitsofreniapotilaiden psykoottisten oireiden lieventyvän selvästi epileptisen kohtauksen jälkeen. Joillekin potilaille alettiin aiheuttaa epileptisia kohtauksia keinotekoisesti ja heidän todettiin selvästi hyötyvän niistä. Suomeen ensimmäisen sähköhoitokojeen toi Kellokosken sairaalan ylilääkäri Paavali Alivirta vuonna 1941.

Sähköhoito on nopein ja tehokkain hoitokeino itsemurhavaarassa olevan tai psykoottista masennusta sairastavan potilaan hoidossa. Hoidolla on myönteinen vaikutus mielialaan, ruokahaluun ja uneen ja tulokset näkyvät yleensä välittömästi. Potilaista 70-90 prosentin on todettu hyötyvän hoidosta merkittävästi. Mutta kuten kaikilla hoitomuodoilla, ECT:lläkin on haittavaikutuksensa. Se aiheuttaa lähes poikkeuksetta pysyviä ja vakavia aivotoiminnan häiriöitä, jotka heikentävät muistia sekä ajattelu- ja oppimiskykyä. Jokainen hoitokerta aiheuttaa lisävaurion. Lisäksi voi ilmetä lihas- ja päänsärkyä.

Itse toimenpide on nopea ja yksinkertainen. Potilas nukutetaan kevyesti (toisin kuin ennen) ja hänen päähänsä asetetaan kaksi elektroidia, joiden avulla potilaan päähän johdetaan 70-130 voltin jännite 0,1-0,5 sekunnin ajan. Jännite aiheuttaa muutaman kymmenen sekunnin kestoisen kouristuksen. Potilaan annetaan nukkua heräämössä tunnin verran ja herättyään hänellä on lupa syödä, juoda ja ottaa lääkkeensä. Potilas saattaa herättyään olla sekava, joten häntä on pidettävä silmällä vuorokauden ajan. Hoitoa annetaan 2-3 kertaa viikossa, yhteensä 4-12 kerran verran.

Tulokset ovat yksilöllisiä, kuten aina. Joillakin potilailla masennus uusiutuu herkemmin, toisille riittää yksi hoitojakso. Jos näyttää siltä, että masennus uusiutuu, voidaan antaa ylläpitohoitoa, jossa potilas käy saamassa sähköhoitoa 2-6 viikon välein. Yleensä potilas on hoitojakson ajan sairaalassa, mutta on mahdollista käydä hoidossa myös polikliinisesti kotoa käsin.

Päätös sähköhoidon aloittamisesta tehdään aina yhteistuumin hoitavan lääkärin ja potilaan kanssa. Jos potilas on itse siinä kunnossa, ettei pysty päätöksiä tekemään, suostumuksen voi antaa hänen läheisensä.  Kuten jo aiemmassa blogimerkinnässä kerroin, on potilaalle tehtävä hänen oma tilansa ja hoidon haittavaikutukset selviksi.

Yksi syy siihen, että sähköhoito pelottaa on elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jossa kuvataan sellaista sähköhoitoa, jollaista ei anneta nykyään, ei ole koskaan annettu eikä tulla koskaan antamaankaan. Elokuvia ei siis kannata aina uskoa.

Itselläni sähköhoito oli hengenpelastaja. Mitkään lääkehoidot eivät tepsineet, eivät terapiat eivätkä keskustelut. En juuri puhunut tai syönyt ja olin itsemurha-altis. Sähköhoidon avulla toivuin nopeasti, mutta masennukseni uusiutui jonkin ajan kuluttua, tälläkin kertaa sähköhoito auttoi. 21 ikävuoteen mennessä olen saanut sähköhoitoa kaksi kertaa sairaalassa, kerran ylläpitohoitona ja nyt polikliinisesti. Haittavaikutuksistaan huolimatta sähköhoito on parantanut elämäni laatua huomattavasti.

Itse en oikein tahdo ymmärtää sähköhoitopelkoa. Mitä pelottavaa on siinä, että sinut nukutetaan ja kun heräät, on pieni jomotus ohimoilla? Sitäpaitsi, sinua on toimenpiteen aikana vahtimassa vähintään kolme ihmistä komplikaatioiden varalta ja heräämössäkin vielä yksi. Lisäksi sinua vahditaan vielä seuraavan vuorokauden ajan, ettei ilmene mitään.

Natsismilla ei ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa!

En ole taas pitkään aikaan päivittänyt blogiani. Johtuu puhtaasti inspiraation puutteesta. Jotenkin ajatukset ovat vain jurranneet paikallaan ja niin olen minäkin. Eilen kuitenkin, kun istuimme lähibaarin terassilla limua juoden (ihan oikeasti pelkkää limua), kuuntelin sivukorvalla viereisen pöydän sanaharkkaa. Eräs baarifilosofi oli ärhäkkäästi sitä mieltä, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa. Että kaikki juutalaiset ovat paskamaisia takinkääntäjiä ja muutenkin aivan paska kansa ja heitä saa ihan luvan kanssa vihata. Ujona pikkutyttönä en uskaltanut mennä vihaiselle juopolle laukomaan mitään vastaväitteitä tai muuten vain vittuilemaan. Tästäkin aiheesta päätin siis pelkuruuksissani jauhaa blogiini.

Ensimmäisenä natsismista tulee mieleen holokausti eli siis etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha toisen maailmansodan aikana, jossa juutalaiset olivat pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausi tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa. Kun palataan tähän väitteeseen, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa, alkaa väkisinkin ajatella, että jännästi ne kaikki juutalaiset ihan sattuman kaupalla päätyivät keskitysleireille ja kaasukammioihin tapettaviksi. Vai tarkoitettiinko tällä takinkääntäjä-jutulla ihan kirjaimellisesti sitä, että juutalaiset kivasti kävelevät kauppaan ja ostavat kääntötakin, jota sitten kääntelevät?

Jos aletaan ihan muutaman esimerkkihenkilön kautta käymään läpi näitä hirveitä juutalaisia takkinsa kääntäjiä. Oliko esimerkiksi Frida Kahlo takinkääntäjä? Heti menetti oman kuvallisen äänensä ja lähti uimaan valtavirran mukana kuin kuollut kala, kun sai pari omaa näyttelyä järjestettyä. Entäpä Woody Allen, Stephen Spilberg, Natalie Portman, Albert Einstein, Elizabeth Taylor... Kaikki kamalia kääntötakkisia juutalaisia, hyi! Jeesuskin oli (jos nyt oikeasti edes oli olemassa) juutalainen. Ja ilman Jeesusta ei olisi ev.lut. seurakuntaa, joka kuulemma on se ainoa, oikea ja kaikkei paras lahko.

Entäpä sitten esimerkiksi Timo Soini? Hän ei ole juutalainen, vaan katolilainen, sen tiedän, mutta takkiaan jatkuvasti kuitenkin kääntelee. Miten tämä sitten on mahdollista? Eivätkö ne olleetkaan ne juutalaiset? Ai niin, mutta eihän Timo Soinista voi mitään pahaa sanoa, kun EU:sta haluaa pois ja markan takaisin, abortin kieltää ja varmaan Suur-Suomenkin perustaa. Hieno mies siis.

En nyt lähde tätä aihetta enempää analysoimaan. Taitaa olla tällä baarifilosofilla vain jonkinlaisia lapsuudentraumoja. Haki ehkä johonkin kouluun, jossa oli juutalainen rehtori, eikä päässyt sisään. Tai jotain sinne päin, en tiedä. Minä nyt vain satun olemaan tällainen avarakatseinen rotupetturi, mitäs minä mistään tietäisin. Mutta mietin vain. Aikani kuluksi.

Kun sinä katosit

Minä olen nykyään erilainen. Lähes vuoden olen ollut erilaisempi kuin ennen. Menimme Jennyn kanssa naimisiin viime syyskuussa ja siitä asti minussa on ollut outo tyhjyyden tunne. Se tulee ja menee ja tulee taas aina vain voimakkaampana. Tämä ei johdu millään tavalla Jennystä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää parasta ystävää.
Olimme hänen kanssaan maailman parhaat ystävät 11 vuoden ajan. Niin paljon muistoja, jotka nykyään vain satuttavat, sillä minulla ei ole enää ketään kenen kanssa nauraa niille, itkeä niille, muistella niitä. Pyysin häntä viime kesänä kaasokseni, sen illan jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen soittanut, lähetellyt tekstiviestejä, kirjeitä, meilejä, ei koskaan vastausta. Tiedän, ettei hän ole kuollut, sillä näen hänet silloin tällöin Facebookissa.

Hänen oli tarkoitus järjestää minulle polttarit, mutta kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Lopulta Jenny järjesti ne minulle. Tai no, rahoitti ja kutsui ystäväni. Häissä pidättelin itkua sekä onnesta että surusta, sillä tajusin vasta kaiken sen ilon ja juhlan keskellä, ettei hän tulisi.

Minulla oli 11 vuoden ajan paras ystävä ja minä niin luulin, että olisimme parhaat ystävät hamaan loppuun asti. Nyt minussa on tyhjä kohta, jota en osaa antaa kenenkään muun täyttää. Välillä olen vihainen hänelle siitä, että hän mitään sanomatta jätti minut ja katosi. Välillä kaipaan häntä. Välillä kirjoitan kyynelten välistä hänelle kirjeitä. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole enää ketään ja ettei minulla ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Välillä tuntuu, että olisi paras vain kuolla pois.

Minä sairastan masennusta ja kaikki tietävät sen. Me olimme erottamaton kaksikko ja kaikki tiesivät sen. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on, mitä hän tekee, kenen kanssa. Nyt on vain minä. Minä ja masennus.

Minulla on Jenny vierelläni ja tiedän sen ja rakastan sitä. Mutta minulla ei ole enää parasta ystävää, minussa on tyhjä kohta ja masennus, joka haluaa olla minun paras ystäväni.


Viime yönä minä näin unta, jossa löysin sinut, mutta sitten minä heräsin.