lauantai 8. lokakuuta 2011
Ensimmäinen harjoitusluento
Torstaina oli minun ensimmäinen harjoitusluentoni Puistossa. Jännitin niin, että tärisin ja tutisin kauttaaltani koko luentoni ajan ja myös jonkin verran sen jälkeenkin. Onneksi sain sentään pitää luentoni istualtaan. Luentoni aihe tosiaan oli sähköhoito, käsittelin siinä asioita kuten miten sähköhoito käytännössä tehdään, millaisia hyviä ja huonoja puolia hoidolla on, miksi minun kohdallani sähköön päädyttiin, miten itse koin hoidon, miten se minuun vaikutti ym. Sain paljon hyvää, rohkaisevaa ja rakentavaa palautetta ja kuulijoita oli paikalla parisenkymmentä! Kuulijat olivat hirvittävän kiinnostuneita aiheestani ja lopuksi sain vielä paljon, paljon kysymyksiä, jotka jäivät askarruttamaan. Luentoni, palautteiden ja kysymysten pohjalta ajattelin kirjoittaa artikkelin ja lähettää sen Mielentalo-verkkolehteen.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Tatuointi on aina rikollisen merkki
Facebookin kautta törmäsin tänään - yllätys, yllätys - Suomi24:n keskusteluun otsikolla Tatuointi on aina Rikollisen merkki! , joka oli niin makoisa keskustelu (se, mitä siitä jaksoin lukea), että halusin tarttua siihen.
"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi
Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:
"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!
Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.
Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen
Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.
Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.
Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...
Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.
PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?
"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi
Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:
"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!
Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.
Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen
Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.
Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.
Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...
Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.
PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?
maanantai 19. syyskuuta 2011
Syömishäiriöiden kauneudesta
Selailin pitkästä aikaa verkkolehtiä. Huomasin sellaisen asian, että nykyään lehdissä kirjoitetaan hirmuvähän syömishäiriöistä. Joka paikassa uutisoidaan uusista laihdutuskeinoista, miten voi mässäillä lihomatta ja anorektiset mallit värittävät katukuvaa ja muotilehtiä. Esimerkiksi Iltalehden alaotsikon, Laihdutus ja painonhallinta, alla on pelkkiä laihdutusvinkkejä, juttuja siitä kuinka joku laihtui niin-ja-niin monta kiloa sillä-ja-sillä keinolla, mutta missään ei mainita sitä, kuinka salakavalasti laihduttamiseen voi jäädä koukkuun ja kuinka kamala pakkomielle siitä voi tulla. Myöskään Iltalehden toisen alaotsikon, Mieli ja masennus, alla ei löydy ensihätään mitään syömishäiriöistä.
Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.
Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.
Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.
Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.
Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.
Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.
Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.
Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.
Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.
Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.
Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.
 |
| Tältä näytin vuonna 2007. |
Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.
 |
| Tältä näyttää Sanni vuonna 2011. |
Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.
Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Mielentalon ovet ovat taas auki!
Näin syksyllä Mielentalo-radio-ohjelma alkaa pyöriä taas radiossa uusin jaksoin. Jaksot ovat myös netissä ladattavina ja kuunneltavina. Niille, jotka eivät ole Mielentalosta kuulleet tiedoksi, että Mielentalo on siis radio-ohjelma, jossa mielenterveyskuntoutujat puhuvat itselleen tärkeistä asioista toimittaja Anne Kärkkäisen johdolla. Olen itsekin ollut Mielentaloa suunnittelemassa, työstämässä ja eräässä jaksossa myös puhumassa.
Asia, josta olen erittäin innoissani on se, että Mielentalo on nykyään myös verkkolehti, jonka kaikki jutut ovat kuntoutujien kirjoittamia. Harmittaa, kun en päässyt kahteen ensimmäiseen Mielentalo-palaveriin nyt syksyllä, koska olen ollut kipeä, kärsinyt keuhkoputkentulehduksesta. Mutta Mielentalossa on kaikkien hyvien puolien lisäksi se, että mukaan voi hypätä lennosta milloin vain. Odotan innolla mitä Mielentalo tällä kaudella tuo mukanaan!
Asia, josta olen erittäin innoissani on se, että Mielentalo on nykyään myös verkkolehti, jonka kaikki jutut ovat kuntoutujien kirjoittamia. Harmittaa, kun en päässyt kahteen ensimmäiseen Mielentalo-palaveriin nyt syksyllä, koska olen ollut kipeä, kärsinyt keuhkoputkentulehduksesta. Mutta Mielentalossa on kaikkien hyvien puolien lisäksi se, että mukaan voi hypätä lennosta milloin vain. Odotan innolla mitä Mielentalo tällä kaudella tuo mukanaan!
perjantai 19. elokuuta 2011
Sähköhoito - hengenpelastaja
Olen huomannut, että lähes aina, kun kerron jollekin olleeni sähköhoidossa, laukaisen tässä kauhukuvat jostain hirmutoimenpiteestä tai vähintään sähkötuolista tai lobotomiasta. Ajattelin nyt vähän valaista mitä sähköhoito oikeasti on.
Sähköhoito (vanhalta nimeltää pelottava sähkösokkihoito) eli elektrokonvulsiivinen hoito (ECT) on vaikeaan masennukseen käytettävä hoitomuoto ja psykoottisen masennuksen tehoikkain hoitokeino, jota käytetään joskus myös skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen hoidossa. Vaikka hoito on todettu hyvin tehokkaaksi, sitä on pitkään kritisoitu epäinhimilliseksi ja ehkä tästäkin syystä se on Suomessa harvinainen hoitokeino, se viimeinen vaihtoehto.
Sähköhoidosta saatiin ensimmäiset näkyvät tulokset vuonna 1747, kun onnistuttiin palauttamaan tunto potilaan oikeaan käteen, joka lopulta toimi normaalisti (tämä ei siis liity mielenterveyteen). Masennuksen hoidossa sähköä alettiin käyttää 1930-luvulla, kun huomattiin epilepsiaa sairastavien skitsofreniapotilaiden psykoottisten oireiden lieventyvän selvästi epileptisen kohtauksen jälkeen. Joillekin potilaille alettiin aiheuttaa epileptisia kohtauksia keinotekoisesti ja heidän todettiin selvästi hyötyvän niistä. Suomeen ensimmäisen sähköhoitokojeen toi Kellokosken sairaalan ylilääkäri Paavali Alivirta vuonna 1941.
Sähköhoito on nopein ja tehokkain hoitokeino itsemurhavaarassa olevan tai psykoottista masennusta sairastavan potilaan hoidossa. Hoidolla on myönteinen vaikutus mielialaan, ruokahaluun ja uneen ja tulokset näkyvät yleensä välittömästi. Potilaista 70-90 prosentin on todettu hyötyvän hoidosta merkittävästi. Mutta kuten kaikilla hoitomuodoilla, ECT:lläkin on haittavaikutuksensa. Se aiheuttaa lähes poikkeuksetta pysyviä ja vakavia aivotoiminnan häiriöitä, jotka heikentävät muistia sekä ajattelu- ja oppimiskykyä. Jokainen hoitokerta aiheuttaa lisävaurion. Lisäksi voi ilmetä lihas- ja päänsärkyä.
Itse toimenpide on nopea ja yksinkertainen. Potilas nukutetaan kevyesti (toisin kuin ennen) ja hänen päähänsä asetetaan kaksi elektroidia, joiden avulla potilaan päähän johdetaan 70-130 voltin jännite 0,1-0,5 sekunnin ajan. Jännite aiheuttaa muutaman kymmenen sekunnin kestoisen kouristuksen. Potilaan annetaan nukkua heräämössä tunnin verran ja herättyään hänellä on lupa syödä, juoda ja ottaa lääkkeensä. Potilas saattaa herättyään olla sekava, joten häntä on pidettävä silmällä vuorokauden ajan. Hoitoa annetaan 2-3 kertaa viikossa, yhteensä 4-12 kerran verran.
Tulokset ovat yksilöllisiä, kuten aina. Joillakin potilailla masennus uusiutuu herkemmin, toisille riittää yksi hoitojakso. Jos näyttää siltä, että masennus uusiutuu, voidaan antaa ylläpitohoitoa, jossa potilas käy saamassa sähköhoitoa 2-6 viikon välein. Yleensä potilas on hoitojakson ajan sairaalassa, mutta on mahdollista käydä hoidossa myös polikliinisesti kotoa käsin.
Päätös sähköhoidon aloittamisesta tehdään aina yhteistuumin hoitavan lääkärin ja potilaan kanssa. Jos potilas on itse siinä kunnossa, ettei pysty päätöksiä tekemään, suostumuksen voi antaa hänen läheisensä. Kuten jo aiemmassa blogimerkinnässä kerroin, on potilaalle tehtävä hänen oma tilansa ja hoidon haittavaikutukset selviksi.
Yksi syy siihen, että sähköhoito pelottaa on elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jossa kuvataan sellaista sähköhoitoa, jollaista ei anneta nykyään, ei ole koskaan annettu eikä tulla koskaan antamaankaan. Elokuvia ei siis kannata aina uskoa.
Itselläni sähköhoito oli hengenpelastaja. Mitkään lääkehoidot eivät tepsineet, eivät terapiat eivätkä keskustelut. En juuri puhunut tai syönyt ja olin itsemurha-altis. Sähköhoidon avulla toivuin nopeasti, mutta masennukseni uusiutui jonkin ajan kuluttua, tälläkin kertaa sähköhoito auttoi. 21 ikävuoteen mennessä olen saanut sähköhoitoa kaksi kertaa sairaalassa, kerran ylläpitohoitona ja nyt polikliinisesti. Haittavaikutuksistaan huolimatta sähköhoito on parantanut elämäni laatua huomattavasti.
Itse en oikein tahdo ymmärtää sähköhoitopelkoa. Mitä pelottavaa on siinä, että sinut nukutetaan ja kun heräät, on pieni jomotus ohimoilla? Sitäpaitsi, sinua on toimenpiteen aikana vahtimassa vähintään kolme ihmistä komplikaatioiden varalta ja heräämössäkin vielä yksi. Lisäksi sinua vahditaan vielä seuraavan vuorokauden ajan, ettei ilmene mitään.
Sähköhoito (vanhalta nimeltää pelottava sähkösokkihoito) eli elektrokonvulsiivinen hoito (ECT) on vaikeaan masennukseen käytettävä hoitomuoto ja psykoottisen masennuksen tehoikkain hoitokeino, jota käytetään joskus myös skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen hoidossa. Vaikka hoito on todettu hyvin tehokkaaksi, sitä on pitkään kritisoitu epäinhimilliseksi ja ehkä tästäkin syystä se on Suomessa harvinainen hoitokeino, se viimeinen vaihtoehto.
Sähköhoidosta saatiin ensimmäiset näkyvät tulokset vuonna 1747, kun onnistuttiin palauttamaan tunto potilaan oikeaan käteen, joka lopulta toimi normaalisti (tämä ei siis liity mielenterveyteen). Masennuksen hoidossa sähköä alettiin käyttää 1930-luvulla, kun huomattiin epilepsiaa sairastavien skitsofreniapotilaiden psykoottisten oireiden lieventyvän selvästi epileptisen kohtauksen jälkeen. Joillekin potilaille alettiin aiheuttaa epileptisia kohtauksia keinotekoisesti ja heidän todettiin selvästi hyötyvän niistä. Suomeen ensimmäisen sähköhoitokojeen toi Kellokosken sairaalan ylilääkäri Paavali Alivirta vuonna 1941.
Sähköhoito on nopein ja tehokkain hoitokeino itsemurhavaarassa olevan tai psykoottista masennusta sairastavan potilaan hoidossa. Hoidolla on myönteinen vaikutus mielialaan, ruokahaluun ja uneen ja tulokset näkyvät yleensä välittömästi. Potilaista 70-90 prosentin on todettu hyötyvän hoidosta merkittävästi. Mutta kuten kaikilla hoitomuodoilla, ECT:lläkin on haittavaikutuksensa. Se aiheuttaa lähes poikkeuksetta pysyviä ja vakavia aivotoiminnan häiriöitä, jotka heikentävät muistia sekä ajattelu- ja oppimiskykyä. Jokainen hoitokerta aiheuttaa lisävaurion. Lisäksi voi ilmetä lihas- ja päänsärkyä.
Itse toimenpide on nopea ja yksinkertainen. Potilas nukutetaan kevyesti (toisin kuin ennen) ja hänen päähänsä asetetaan kaksi elektroidia, joiden avulla potilaan päähän johdetaan 70-130 voltin jännite 0,1-0,5 sekunnin ajan. Jännite aiheuttaa muutaman kymmenen sekunnin kestoisen kouristuksen. Potilaan annetaan nukkua heräämössä tunnin verran ja herättyään hänellä on lupa syödä, juoda ja ottaa lääkkeensä. Potilas saattaa herättyään olla sekava, joten häntä on pidettävä silmällä vuorokauden ajan. Hoitoa annetaan 2-3 kertaa viikossa, yhteensä 4-12 kerran verran.
Tulokset ovat yksilöllisiä, kuten aina. Joillakin potilailla masennus uusiutuu herkemmin, toisille riittää yksi hoitojakso. Jos näyttää siltä, että masennus uusiutuu, voidaan antaa ylläpitohoitoa, jossa potilas käy saamassa sähköhoitoa 2-6 viikon välein. Yleensä potilas on hoitojakson ajan sairaalassa, mutta on mahdollista käydä hoidossa myös polikliinisesti kotoa käsin.
Päätös sähköhoidon aloittamisesta tehdään aina yhteistuumin hoitavan lääkärin ja potilaan kanssa. Jos potilas on itse siinä kunnossa, ettei pysty päätöksiä tekemään, suostumuksen voi antaa hänen läheisensä. Kuten jo aiemmassa blogimerkinnässä kerroin, on potilaalle tehtävä hänen oma tilansa ja hoidon haittavaikutukset selviksi.
Yksi syy siihen, että sähköhoito pelottaa on elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jossa kuvataan sellaista sähköhoitoa, jollaista ei anneta nykyään, ei ole koskaan annettu eikä tulla koskaan antamaankaan. Elokuvia ei siis kannata aina uskoa.
Itselläni sähköhoito oli hengenpelastaja. Mitkään lääkehoidot eivät tepsineet, eivät terapiat eivätkä keskustelut. En juuri puhunut tai syönyt ja olin itsemurha-altis. Sähköhoidon avulla toivuin nopeasti, mutta masennukseni uusiutui jonkin ajan kuluttua, tälläkin kertaa sähköhoito auttoi. 21 ikävuoteen mennessä olen saanut sähköhoitoa kaksi kertaa sairaalassa, kerran ylläpitohoitona ja nyt polikliinisesti. Haittavaikutuksistaan huolimatta sähköhoito on parantanut elämäni laatua huomattavasti.
Itse en oikein tahdo ymmärtää sähköhoitopelkoa. Mitä pelottavaa on siinä, että sinut nukutetaan ja kun heräät, on pieni jomotus ohimoilla? Sitäpaitsi, sinua on toimenpiteen aikana vahtimassa vähintään kolme ihmistä komplikaatioiden varalta ja heräämössäkin vielä yksi. Lisäksi sinua vahditaan vielä seuraavan vuorokauden ajan, ettei ilmene mitään.
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Natsismilla ei ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa!
En ole taas pitkään aikaan päivittänyt blogiani. Johtuu puhtaasti inspiraation puutteesta. Jotenkin ajatukset ovat vain jurranneet paikallaan ja niin olen minäkin. Eilen kuitenkin, kun istuimme lähibaarin terassilla limua juoden (ihan oikeasti pelkkää limua), kuuntelin sivukorvalla viereisen pöydän sanaharkkaa. Eräs baarifilosofi oli ärhäkkäästi sitä mieltä, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa. Että kaikki juutalaiset ovat paskamaisia takinkääntäjiä ja muutenkin aivan paska kansa ja heitä saa ihan luvan kanssa vihata. Ujona pikkutyttönä en uskaltanut mennä vihaiselle juopolle laukomaan mitään vastaväitteitä tai muuten vain vittuilemaan. Tästäkin aiheesta päätin siis pelkuruuksissani jauhaa blogiini.
Ensimmäisenä natsismista tulee mieleen holokausti eli siis etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha toisen maailmansodan aikana, jossa juutalaiset olivat pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausi tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa. Kun palataan tähän väitteeseen, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa, alkaa väkisinkin ajatella, että jännästi ne kaikki juutalaiset ihan sattuman kaupalla päätyivät keskitysleireille ja kaasukammioihin tapettaviksi. Vai tarkoitettiinko tällä takinkääntäjä-jutulla ihan kirjaimellisesti sitä, että juutalaiset kivasti kävelevät kauppaan ja ostavat kääntötakin, jota sitten kääntelevät?
Jos aletaan ihan muutaman esimerkkihenkilön kautta käymään läpi näitä hirveitä juutalaisia takkinsa kääntäjiä. Oliko esimerkiksi Frida Kahlo takinkääntäjä? Heti menetti oman kuvallisen äänensä ja lähti uimaan valtavirran mukana kuin kuollut kala, kun sai pari omaa näyttelyä järjestettyä. Entäpä Woody Allen, Stephen Spilberg, Natalie Portman, Albert Einstein, Elizabeth Taylor... Kaikki kamalia kääntötakkisia juutalaisia, hyi! Jeesuskin oli (jos nyt oikeasti edes oli olemassa) juutalainen. Ja ilman Jeesusta ei olisi ev.lut. seurakuntaa, joka kuulemma on se ainoa, oikea ja kaikkei paras lahko.
Entäpä sitten esimerkiksi Timo Soini? Hän ei ole juutalainen, vaan katolilainen, sen tiedän, mutta takkiaan jatkuvasti kuitenkin kääntelee. Miten tämä sitten on mahdollista? Eivätkö ne olleetkaan ne juutalaiset? Ai niin, mutta eihän Timo Soinista voi mitään pahaa sanoa, kun EU:sta haluaa pois ja markan takaisin, abortin kieltää ja varmaan Suur-Suomenkin perustaa. Hieno mies siis.
En nyt lähde tätä aihetta enempää analysoimaan. Taitaa olla tällä baarifilosofilla vain jonkinlaisia lapsuudentraumoja. Haki ehkä johonkin kouluun, jossa oli juutalainen rehtori, eikä päässyt sisään. Tai jotain sinne päin, en tiedä. Minä nyt vain satun olemaan tällainen avarakatseinen rotupetturi, mitäs minä mistään tietäisin. Mutta mietin vain. Aikani kuluksi.
Ensimmäisenä natsismista tulee mieleen holokausti eli siis etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha toisen maailmansodan aikana, jossa juutalaiset olivat pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausi tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa. Kun palataan tähän väitteeseen, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa, alkaa väkisinkin ajatella, että jännästi ne kaikki juutalaiset ihan sattuman kaupalla päätyivät keskitysleireille ja kaasukammioihin tapettaviksi. Vai tarkoitettiinko tällä takinkääntäjä-jutulla ihan kirjaimellisesti sitä, että juutalaiset kivasti kävelevät kauppaan ja ostavat kääntötakin, jota sitten kääntelevät?
Jos aletaan ihan muutaman esimerkkihenkilön kautta käymään läpi näitä hirveitä juutalaisia takkinsa kääntäjiä. Oliko esimerkiksi Frida Kahlo takinkääntäjä? Heti menetti oman kuvallisen äänensä ja lähti uimaan valtavirran mukana kuin kuollut kala, kun sai pari omaa näyttelyä järjestettyä. Entäpä Woody Allen, Stephen Spilberg, Natalie Portman, Albert Einstein, Elizabeth Taylor... Kaikki kamalia kääntötakkisia juutalaisia, hyi! Jeesuskin oli (jos nyt oikeasti edes oli olemassa) juutalainen. Ja ilman Jeesusta ei olisi ev.lut. seurakuntaa, joka kuulemma on se ainoa, oikea ja kaikkei paras lahko.
Entäpä sitten esimerkiksi Timo Soini? Hän ei ole juutalainen, vaan katolilainen, sen tiedän, mutta takkiaan jatkuvasti kuitenkin kääntelee. Miten tämä sitten on mahdollista? Eivätkö ne olleetkaan ne juutalaiset? Ai niin, mutta eihän Timo Soinista voi mitään pahaa sanoa, kun EU:sta haluaa pois ja markan takaisin, abortin kieltää ja varmaan Suur-Suomenkin perustaa. Hieno mies siis.
En nyt lähde tätä aihetta enempää analysoimaan. Taitaa olla tällä baarifilosofilla vain jonkinlaisia lapsuudentraumoja. Haki ehkä johonkin kouluun, jossa oli juutalainen rehtori, eikä päässyt sisään. Tai jotain sinne päin, en tiedä. Minä nyt vain satun olemaan tällainen avarakatseinen rotupetturi, mitäs minä mistään tietäisin. Mutta mietin vain. Aikani kuluksi.
tiistai 31. toukokuuta 2011
Kun sinä katosit
Minä olen nykyään erilainen. Lähes vuoden olen ollut erilaisempi kuin ennen. Menimme Jennyn kanssa naimisiin viime syyskuussa ja siitä asti minussa on ollut outo tyhjyyden tunne. Se tulee ja menee ja tulee taas aina vain voimakkaampana. Tämä ei johdu millään tavalla Jennystä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää parasta ystävää.
Olimme hänen kanssaan maailman parhaat ystävät 11 vuoden ajan. Niin paljon muistoja, jotka nykyään vain satuttavat, sillä minulla ei ole enää ketään kenen kanssa nauraa niille, itkeä niille, muistella niitä. Pyysin häntä viime kesänä kaasokseni, sen illan jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen soittanut, lähetellyt tekstiviestejä, kirjeitä, meilejä, ei koskaan vastausta. Tiedän, ettei hän ole kuollut, sillä näen hänet silloin tällöin Facebookissa.
Hänen oli tarkoitus järjestää minulle polttarit, mutta kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Lopulta Jenny järjesti ne minulle. Tai no, rahoitti ja kutsui ystäväni. Häissä pidättelin itkua sekä onnesta että surusta, sillä tajusin vasta kaiken sen ilon ja juhlan keskellä, ettei hän tulisi.
Minulla oli 11 vuoden ajan paras ystävä ja minä niin luulin, että olisimme parhaat ystävät hamaan loppuun asti. Nyt minussa on tyhjä kohta, jota en osaa antaa kenenkään muun täyttää. Välillä olen vihainen hänelle siitä, että hän mitään sanomatta jätti minut ja katosi. Välillä kaipaan häntä. Välillä kirjoitan kyynelten välistä hänelle kirjeitä. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole enää ketään ja ettei minulla ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Välillä tuntuu, että olisi paras vain kuolla pois.
Minä sairastan masennusta ja kaikki tietävät sen. Me olimme erottamaton kaksikko ja kaikki tiesivät sen. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on, mitä hän tekee, kenen kanssa. Nyt on vain minä. Minä ja masennus.
Minulla on Jenny vierelläni ja tiedän sen ja rakastan sitä. Mutta minulla ei ole enää parasta ystävää, minussa on tyhjä kohta ja masennus, joka haluaa olla minun paras ystäväni.
Viime yönä minä näin unta, jossa löysin sinut, mutta sitten minä heräsin.
Olimme hänen kanssaan maailman parhaat ystävät 11 vuoden ajan. Niin paljon muistoja, jotka nykyään vain satuttavat, sillä minulla ei ole enää ketään kenen kanssa nauraa niille, itkeä niille, muistella niitä. Pyysin häntä viime kesänä kaasokseni, sen illan jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen soittanut, lähetellyt tekstiviestejä, kirjeitä, meilejä, ei koskaan vastausta. Tiedän, ettei hän ole kuollut, sillä näen hänet silloin tällöin Facebookissa.
Hänen oli tarkoitus järjestää minulle polttarit, mutta kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Lopulta Jenny järjesti ne minulle. Tai no, rahoitti ja kutsui ystäväni. Häissä pidättelin itkua sekä onnesta että surusta, sillä tajusin vasta kaiken sen ilon ja juhlan keskellä, ettei hän tulisi.
Minulla oli 11 vuoden ajan paras ystävä ja minä niin luulin, että olisimme parhaat ystävät hamaan loppuun asti. Nyt minussa on tyhjä kohta, jota en osaa antaa kenenkään muun täyttää. Välillä olen vihainen hänelle siitä, että hän mitään sanomatta jätti minut ja katosi. Välillä kaipaan häntä. Välillä kirjoitan kyynelten välistä hänelle kirjeitä. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole enää ketään ja ettei minulla ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Välillä tuntuu, että olisi paras vain kuolla pois.
Minä sairastan masennusta ja kaikki tietävät sen. Me olimme erottamaton kaksikko ja kaikki tiesivät sen. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on, mitä hän tekee, kenen kanssa. Nyt on vain minä. Minä ja masennus.
Minulla on Jenny vierelläni ja tiedän sen ja rakastan sitä. Mutta minulla ei ole enää parasta ystävää, minussa on tyhjä kohta ja masennus, joka haluaa olla minun paras ystäväni.
Viime yönä minä näin unta, jossa löysin sinut, mutta sitten minä heräsin.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Potilaan oikeuksista
Sain vasta tässä taannoin tietää, että potilailla on muitakin oikeuksia kuin hakea korvauksia, jos jokin on hoidon yhteydessä mennyt radikaalisti pieleen. Tai ylipäätään, että potilaille on säädetty jonkinlaiset oikeudet, joita hoitavan tahon olisi noudatettava. Otin oikeuksista selvää ja ajattelin kertoa niistä muille tietämättömille, sillä harvemmin hoidon yhteydessä niistä kerrotaan.
Ensinnäkin potilaalla on oikeus hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon ja hyvään kohteluun. Jokaisella on oikeus terveydentilansa vaatimaan hoitoon, joka on laadultaan hyvää. Potilasta on kohdeltava siten, että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan eikä ihmisarvoa loukata. Potilaan äidinkieli, kulttuuri ja yksilölliset tarpeet on otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon. Palveluita on annettava siten, ettei ihmistä aseteta eri asemaan esimerkiksi iän, terveydentilan tai vammaisuuden perusteella. Hoitopäätöksiin saatat vaikuttaa ainoastaan lääketieteelliset syyt. Palvelut ja hoidot on oltava saatavilla riippumatta millä paikkakunnalla potilas asuu.
Potilaalla on oikeus päästä kiireelliseen hoitoon nopeasti, jos terveydentila sitä vaatii. Esimerkiksi terveyskeskukseen on saatava arkipäivinä virka-aikaan puhelinyhteys välittömästi. Hoitoon pääsyn kiireellisyyden voi arvioida jo puhelimessa, mutta vastaanottoaika on saatava kolmessa arkipäivässä, jos terveydentila sitä vaatii. Potilaalle on ilmoitettava vastaanottoaika, ajan muuttuessa on heti ilmoitettava syy ja uusi vastaanottoaika. Mikäli sairaala ei pysty hoitamaan potilasta määräajassa (aikuisilla korkeintaan puolen vuoden jonotus, lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyen jonotusaika on korkeintaan kolme kuukautta), on sairaalan järjestettävä hoitopaikka toisesta sairaalasta tai yksityiseltä eikä se saa aiheuttaa potilaalle lisäkuluja.
Potilaalla on oikeus saada itseensä liittyviä tietoja. Hoitavan tahon on oma-aloitteisesti selvitettävä potilaalle hänen terveydentilansa. Potilaalle on kerrottava kaikista hoitoon liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä hoidosta päätettäessä. Potilaalle ei kuitenkaan saa antaa tietoja, joita hän ei halua. Tiedot on annettava niin, että potilas ymmärtää niiden sisällön, tarvittaessa huolehdittava tulkkauksesta.
Potilaalla on itsemääräämisoikeus. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan ja hänen tahtoaan on kunnioitettava. Potilaalla ei kuitenkaan ole oikeutta saada mitä tahansa hoitoa hän haluaa. Jos potilas ja lääkäri eivät tule yhteisymmärrykseen keskenään, hoidosta päättää viimekädessä lääkäri lääketieteellisten syiden perusteella.
Lisäksi potilaalla on oikeus valittaa. Hoitoon tyytymätön voi tehdä muistutuksen hoitolaitokselle, jossa auttaa tarvittaessa potilasasiamies, joka on löydyttävä jokaisesta sairaalasta. Potilasasiamies myös antaa tietoja potilaan oikeuksista ja auttaa muistutuksen lisäksi kantelun tai korvaushakemuksen teossa.
Ennen kuin sain nämä oikeudet käsieni ulottuville, en tiennyt esimerkiksi potilasasiamiehestä hölkäsen pöläystä tai sitä, että terveyskeskukseen on saatava aika kolmen päivän sisällä. Esimerkiksi Tesoman terveyskeskuksesta saa ajan kyseiselle viikolle vain, jos soittaa maanantaina heti linjojen auettua. Hyvällä tuurilla vielä tiistaina voi saada ajan, mutta yritäpä soittaa keskiviikkona, et saa aikaa ollenkaan, pitäisi mennä sairaana moneksi tunniksi istumaan terveyskeskuksen aulaan odottamaan pääsyä hoitajalle eikä lääkärille pääsy ole ollenkaan varmaa. Kuka haluaa sairaana istua jossain aulassa kovalla penkillä ties kuinka monta tuntia? Kysyn vain. Ja soittaessakin saa odottaa parikymmentä minuuttia, että vastataan.
Entäs tämä potilasasiamies? Miksei hän ole tullut ikinä kertomaan minulle oikeuksistani ja miksen ole tiennyt tällaisen henkilön olemassa olosta? Sairaalassa ollessani olen kyllä saanut oikein asiallista hoitoa, joka ei ole poikennut näistä säännöistä, mutta olisi silti ollut ihan kiva tietää, että minullakin oli jotain oikeuksia. Entäs he, joille on tehty näiden sääntöjen vastaisesti? Ovatko he tienneet potilasasiamiestä? Miksei tätä potilasasiamiestä esitellä heti sairaalaan tullessa potilaalle, jos jotain oikeuksien rikkomista vaikka tapahtuisi? Eihän potilas edes voi tietää, että hänellä on mitään oikeuksia ellei niitä hänelle heti alkuun kerrota, niin kuin en minäkään tiennyt.
Ensinnäkin potilaalla on oikeus hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon ja hyvään kohteluun. Jokaisella on oikeus terveydentilansa vaatimaan hoitoon, joka on laadultaan hyvää. Potilasta on kohdeltava siten, että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan eikä ihmisarvoa loukata. Potilaan äidinkieli, kulttuuri ja yksilölliset tarpeet on otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon. Palveluita on annettava siten, ettei ihmistä aseteta eri asemaan esimerkiksi iän, terveydentilan tai vammaisuuden perusteella. Hoitopäätöksiin saatat vaikuttaa ainoastaan lääketieteelliset syyt. Palvelut ja hoidot on oltava saatavilla riippumatta millä paikkakunnalla potilas asuu.
Potilaalla on oikeus päästä kiireelliseen hoitoon nopeasti, jos terveydentila sitä vaatii. Esimerkiksi terveyskeskukseen on saatava arkipäivinä virka-aikaan puhelinyhteys välittömästi. Hoitoon pääsyn kiireellisyyden voi arvioida jo puhelimessa, mutta vastaanottoaika on saatava kolmessa arkipäivässä, jos terveydentila sitä vaatii. Potilaalle on ilmoitettava vastaanottoaika, ajan muuttuessa on heti ilmoitettava syy ja uusi vastaanottoaika. Mikäli sairaala ei pysty hoitamaan potilasta määräajassa (aikuisilla korkeintaan puolen vuoden jonotus, lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyen jonotusaika on korkeintaan kolme kuukautta), on sairaalan järjestettävä hoitopaikka toisesta sairaalasta tai yksityiseltä eikä se saa aiheuttaa potilaalle lisäkuluja.
Potilaalla on oikeus saada itseensä liittyviä tietoja. Hoitavan tahon on oma-aloitteisesti selvitettävä potilaalle hänen terveydentilansa. Potilaalle on kerrottava kaikista hoitoon liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä hoidosta päätettäessä. Potilaalle ei kuitenkaan saa antaa tietoja, joita hän ei halua. Tiedot on annettava niin, että potilas ymmärtää niiden sisällön, tarvittaessa huolehdittava tulkkauksesta.
Potilaalla on itsemääräämisoikeus. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan ja hänen tahtoaan on kunnioitettava. Potilaalla ei kuitenkaan ole oikeutta saada mitä tahansa hoitoa hän haluaa. Jos potilas ja lääkäri eivät tule yhteisymmärrykseen keskenään, hoidosta päättää viimekädessä lääkäri lääketieteellisten syiden perusteella.
Lisäksi potilaalla on oikeus valittaa. Hoitoon tyytymätön voi tehdä muistutuksen hoitolaitokselle, jossa auttaa tarvittaessa potilasasiamies, joka on löydyttävä jokaisesta sairaalasta. Potilasasiamies myös antaa tietoja potilaan oikeuksista ja auttaa muistutuksen lisäksi kantelun tai korvaushakemuksen teossa.
Ennen kuin sain nämä oikeudet käsieni ulottuville, en tiennyt esimerkiksi potilasasiamiehestä hölkäsen pöläystä tai sitä, että terveyskeskukseen on saatava aika kolmen päivän sisällä. Esimerkiksi Tesoman terveyskeskuksesta saa ajan kyseiselle viikolle vain, jos soittaa maanantaina heti linjojen auettua. Hyvällä tuurilla vielä tiistaina voi saada ajan, mutta yritäpä soittaa keskiviikkona, et saa aikaa ollenkaan, pitäisi mennä sairaana moneksi tunniksi istumaan terveyskeskuksen aulaan odottamaan pääsyä hoitajalle eikä lääkärille pääsy ole ollenkaan varmaa. Kuka haluaa sairaana istua jossain aulassa kovalla penkillä ties kuinka monta tuntia? Kysyn vain. Ja soittaessakin saa odottaa parikymmentä minuuttia, että vastataan.
Entäs tämä potilasasiamies? Miksei hän ole tullut ikinä kertomaan minulle oikeuksistani ja miksen ole tiennyt tällaisen henkilön olemassa olosta? Sairaalassa ollessani olen kyllä saanut oikein asiallista hoitoa, joka ei ole poikennut näistä säännöistä, mutta olisi silti ollut ihan kiva tietää, että minullakin oli jotain oikeuksia. Entäs he, joille on tehty näiden sääntöjen vastaisesti? Ovatko he tienneet potilasasiamiestä? Miksei tätä potilasasiamiestä esitellä heti sairaalaan tullessa potilaalle, jos jotain oikeuksien rikkomista vaikka tapahtuisi? Eihän potilas edes voi tietää, että hänellä on mitään oikeuksia ellei niitä hänelle heti alkuun kerrota, niin kuin en minäkään tiennyt.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Pakkohoito lakkautettava
Törmäsin tässä adressiin, jossa vaaditaan pakkohoidon lakkauttamista sillä perusteella, että se on kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että kyseinen henkilö on rikkonut lakia. Adressi vaatii jokaisen kansalaisoikeuksien takaamiseksi pakkohoidon kieltämistä perustuslailla.
"Psykiatrinen pakkohoito tarkoittaa ihmisen kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että sen kohteeksi joutuneen henkilön on tarvinnut rikkoa mitään lakia. Psykiatrinen pakkohoitopäätös tehdään näennäistieteellisten psykiatristen diagnoosien nojalla. Näin psykiatria laittaa osan ihmisistä oikeudettomaan kastiin, koska heihin voidaan mielenterveydellisten diagnoosien nojalla soveltaa psykiatrisia pakkokeinoja.
Mielenterveyslaissa olevien pakkohoidon kriteerien mukaan psykiatriseen pakkohoitoon suljettavan ei edes välttämättä tarvitse olla "vaarallinen", vaan pelkkä uhka "mielisairauden pahenemisesta" riittää.
Psykiatria loukkaa pakkohoitopotilaiden ruumiillista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta syöttämällä heille pakolla psyykelääkkeitä. Psykiatriassa voidaan pakkohoitopotilaita kiduttaa sitomalla kiinni pitkiksi ajoiksi.
Rikosasioiden syyntakeettomuusmenettely on poistettava täyden syyntakeettomuuden osalta, ja kaikki ihmiset on tuomittava lain edessä yhtäläisesti."
Adressin alkuunpanijan mielestä pakkohoitopäätös siis tehdään näennäintieteellisten diagnoosien perusteella. Mielenkiintoista. Ainakin minun elämänlaatuani tämä näennäistieteellinen diagnoosi on parantanut huimasti sen mukaisen lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen myötä. Minun kohdallani vasta pakkohoito näytti minulle tilanteen vakavuuden ja sen, että olin oikeasti vaaraksi itselleni.
Jospa valaisisin vähän tätä pakkohoitoasiaa.
Ensinnäkään pelkkä epäily ei riitä perusteeksi pakkohoitomääräykselle. Täysi-ikäinen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon vain, jos kaikki seuraavat kolme kohtaa täyttyvät:
Tässä pakkohoito pähkinänkuoressa. Mitä adressin sisältöön vielä tulee, lepositeet ovat psykiatrisessa sairaalahoidossa äärimmäinen toimenpide silloin, kun potilas on selvästi vaaraksi itselleen tai muille eikä yrityksistä huolimatta rauhoitu.
Joillekin pakkohoito on ainoa keino saada apua, niin se oli minullekin. Kerran viikossa puhumassa käyminen ei todellakaan riittänyt, lääkitys ei ollut sopiva, en ollut halukas yhteistyöhön hoitajani kanssa ja halusin vain kuolla. Joillekin taas pakkohoito olisi ainoa keino saada apua, mutta hoitoon ei päästä (esim.). Joissain tapauksissa hoitoa tarvitseva täysi-ikäinen ei suistu edes tutkimuksiin, joissa mielensairaus voitaisiin todeta, vaikka henkilö on itselleen ja muille vaaraksi.
Pakkohoitoa ei missään nimessä saa kieltää, päinvastoin tarkkailujaksolle pääsyä olisi helpotettava ja omaisia kuunneltava.
"Psykiatrinen pakkohoito tarkoittaa ihmisen kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että sen kohteeksi joutuneen henkilön on tarvinnut rikkoa mitään lakia. Psykiatrinen pakkohoitopäätös tehdään näennäistieteellisten psykiatristen diagnoosien nojalla. Näin psykiatria laittaa osan ihmisistä oikeudettomaan kastiin, koska heihin voidaan mielenterveydellisten diagnoosien nojalla soveltaa psykiatrisia pakkokeinoja.
Mielenterveyslaissa olevien pakkohoidon kriteerien mukaan psykiatriseen pakkohoitoon suljettavan ei edes välttämättä tarvitse olla "vaarallinen", vaan pelkkä uhka "mielisairauden pahenemisesta" riittää.
Psykiatria loukkaa pakkohoitopotilaiden ruumiillista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta syöttämällä heille pakolla psyykelääkkeitä. Psykiatriassa voidaan pakkohoitopotilaita kiduttaa sitomalla kiinni pitkiksi ajoiksi.
Rikosasioiden syyntakeettomuusmenettely on poistettava täyden syyntakeettomuuden osalta, ja kaikki ihmiset on tuomittava lain edessä yhtäläisesti."
Adressin alkuunpanijan mielestä pakkohoitopäätös siis tehdään näennäintieteellisten diagnoosien perusteella. Mielenkiintoista. Ainakin minun elämänlaatuani tämä näennäistieteellinen diagnoosi on parantanut huimasti sen mukaisen lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen myötä. Minun kohdallani vasta pakkohoito näytti minulle tilanteen vakavuuden ja sen, että olin oikeasti vaaraksi itselleni.
Jospa valaisisin vähän tätä pakkohoitoasiaa.
Ensinnäkään pelkkä epäily ei riitä perusteeksi pakkohoitomääräykselle. Täysi-ikäinen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon vain, jos kaikki seuraavat kolme kohtaa täyttyvät:
- henkilön todetaan olevan mielisairas
- henkilö on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen joko pahentaisi olennaisesti tämän sairautta ja / tai vaarantaisi itse potilaan tai muiden terveyttä ja turvallisuutta
- muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä tai eivät sovellu käytettäviksi
Tässä pakkohoito pähkinänkuoressa. Mitä adressin sisältöön vielä tulee, lepositeet ovat psykiatrisessa sairaalahoidossa äärimmäinen toimenpide silloin, kun potilas on selvästi vaaraksi itselleen tai muille eikä yrityksistä huolimatta rauhoitu.
Joillekin pakkohoito on ainoa keino saada apua, niin se oli minullekin. Kerran viikossa puhumassa käyminen ei todellakaan riittänyt, lääkitys ei ollut sopiva, en ollut halukas yhteistyöhön hoitajani kanssa ja halusin vain kuolla. Joillekin taas pakkohoito olisi ainoa keino saada apua, mutta hoitoon ei päästä (esim.). Joissain tapauksissa hoitoa tarvitseva täysi-ikäinen ei suistu edes tutkimuksiin, joissa mielensairaus voitaisiin todeta, vaikka henkilö on itselleen ja muille vaaraksi.
Pakkohoitoa ei missään nimessä saa kieltää, päinvastoin tarkkailujaksolle pääsyä olisi helpotettava ja omaisia kuunneltava.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Sielunhoitoterapialla voit parantua homoudesta
Helsingin sanomien sivuja tutkiessani törmäsin uutiseen, jossa kerrotaan joidenkin sairaanhoitajien harjoittavan sielunhoitoterapiaa, jolla voi parantua mm. homoudesta. Aiemmin törmäsin sielunhoitoterapiaan Suomi24-foorumilla, jossa nimimerkki Ville V. kertoi parantuneensa vaikeasta masennuksesta (BDI 29) tällä keinolla.
Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:
Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!
Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.
Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.
Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.
Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.
Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.
Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.
Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.
Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:
- tämänhetkisen elämäntilanteen kartoitus
- perusturvallisuuden kartoitus
- perustrauman etsiminen
- syyllisyys- ja tunnemekanismin etsiminen
- identiteetin ja itsetunnon kartoitus
- identiteettiä ja itsetuntoa eheyttävä työskentely
Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!
Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.
Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.
Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.
Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.
Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.
Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.
Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)