Pakkohoito lakkautettava

Törmäsin tässä adressiin, jossa vaaditaan pakkohoidon lakkauttamista sillä perusteella, että se on kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että kyseinen henkilö on rikkonut lakia. Adressi vaatii jokaisen kansalaisoikeuksien takaamiseksi pakkohoidon kieltämistä perustuslailla.

"Psykiatrinen pakkohoito tarkoittaa ihmisen kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että sen kohteeksi joutuneen henkilön on tarvinnut rikkoa mitään lakia. Psykiatrinen pakkohoitopäätös tehdään näennäistieteellisten psykiatristen diagnoosien nojalla. Näin psykiatria laittaa osan ihmisistä oikeudettomaan kastiin, koska heihin voidaan mielenterveydellisten diagnoosien nojalla soveltaa psykiatrisia pakkokeinoja.

Mielenterveyslaissa olevien pakkohoidon kriteerien mukaan psykiatriseen pakkohoitoon suljettavan ei edes välttämättä tarvitse olla "vaarallinen", vaan pelkkä uhka "mielisairauden pahenemisesta" riittää.

Psykiatria loukkaa pakkohoitopotilaiden ruumiillista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta syöttämällä heille pakolla psyykelääkkeitä. Psykiatriassa voidaan pakkohoitopotilaita kiduttaa sitomalla kiinni pitkiksi ajoiksi.

Rikosasioiden syyntakeettomuusmenettely on poistettava täyden syyntakeettomuuden osalta, ja kaikki ihmiset on tuomittava lain edessä yhtäläisesti."

Adressin alkuunpanijan mielestä pakkohoitopäätös siis tehdään näennäintieteellisten diagnoosien perusteella. Mielenkiintoista. Ainakin minun elämänlaatuani tämä näennäistieteellinen diagnoosi on parantanut huimasti sen mukaisen lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen myötä. Minun kohdallani vasta pakkohoito näytti minulle tilanteen vakavuuden ja sen, että olin oikeasti vaaraksi itselleni.

Jospa valaisisin vähän tätä pakkohoitoasiaa.

Ensinnäkään pelkkä epäily ei riitä perusteeksi pakkohoitomääräykselle. Täysi-ikäinen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon vain, jos kaikki seuraavat kolme kohtaa täyttyvät:

• henkilön todetaan olevan mielisairas
• henkilö on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen joko pahentaisi olennaisesti tämän sairautta ja / tai vaarantaisi itse potilaan tai muiden terveyttä ja turvallisuutta
• muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä tai eivät sovellu käytettäviksi

Alaikäinen voidaan määrätä pakkohoitoon myös vakavan mielenterveydenhäiriön perusteella (varsinainen mielensairauden kriteeri ei välttämättä täyty). Pakkohoitomääräykseen tarvitaan kahden, mielellään kolmen eri lääkärin kannanotto. Tämä ei välttämättä vielä edes riitä, sillä vastaanottavan lääkärin on myös arvioitava henkilön tila ja voi joko ottaa tämän tarkkailuun tai kotiuttaa. Tarkkailu kestää neljä päivää vastaanottopäivää seuraavasta päivästä lukien, jonka jälkeen hänet joko pidetään hoidossa tai kotiutetaan. Pakkohoidossa henkilö voi olla enintään kolme kuukautta, jonka jälkeen  hän voi jäädä hoitoon omasta tahdostaan, hänet voidaan kotiuttaa tai voidaan hakea tahdon vastaiselle hoidolle jatkoa. Jatkettu pakkohoito voi olla enintään kuusi kuukautta.

Tässä pakkohoito pähkinänkuoressa. Mitä adressin sisältöön vielä tulee, lepositeet ovat psykiatrisessa sairaalahoidossa äärimmäinen toimenpide silloin, kun potilas on selvästi vaaraksi itselleen tai muille eikä yrityksistä huolimatta rauhoitu.

Joillekin pakkohoito on ainoa keino saada apua, niin se oli minullekin. Kerran viikossa puhumassa käyminen ei todellakaan riittänyt, lääkitys ei ollut sopiva, en ollut halukas yhteistyöhön hoitajani kanssa ja halusin vain kuolla. Joillekin taas pakkohoito olisi ainoa keino saada apua, mutta hoitoon ei päästä (esim.). Joissain tapauksissa hoitoa tarvitseva täysi-ikäinen ei suistu edes tutkimuksiin, joissa mielensairaus voitaisiin todeta, vaikka henkilö on itselleen ja muille vaaraksi.

Pakkohoitoa ei missään nimessä saa kieltää, päinvastoin tarkkailujaksolle pääsyä olisi helpotettava ja omaisia kuunneltava.

Sielunhoitoterapialla voit parantua homoudesta

Helsingin sanomien sivuja tutkiessani törmäsin uutiseen, jossa kerrotaan joidenkin sairaanhoitajien harjoittavan sielunhoitoterapiaa, jolla voi parantua mm. homoudesta. Aiemmin törmäsin sielunhoitoterapiaan Suomi24-foorumilla, jossa nimimerkki Ville V. kertoi parantuneensa vaikeasta masennuksesta (BDI 29) tällä keinolla.

Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:

- tämänhetkisen elämäntilanteen kartoitus

- perusturvallisuuden kartoitus

- perustrauman etsiminen

- syyllisyys- ja tunnemekanismin etsiminen

- identiteetin ja itsetunnon kartoitus

- identiteettiä ja itsetuntoa eheyttävä työskentely

Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!

Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.

Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.

Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.

Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.

Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.

Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.

Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.

Kevättä rinnassa

Kevät on taas saapunut Suomeen pitkän ja lumisen talven jälkeen. Mutta mitkä ovat varmoja kevään merkkejä? Leskenlehdet eivät ole hyvä esimerkki, sillä niiden aikaan kevät on jo lähes kesässä. Kevään tulosta nyt tietysti kertovat vesisateet, jotka sulattavat metrisiä kinoksiamme, päivien piteneminen ja se, että aurinko ylipäätään näkyy taivaalla. Kesäaikaankin ollaan jo siirrytty, mutta mitkä seikat esimerkiksi kaupunkien katukuvassa kertovat keväästä?

Yksi varma kevään merkki on sanoma- ja aikakauslehtien sivuilla jylläävä jokavuotinen koirankakkakeskustelu, joka on jälkiviisautta parhaimmillaan. Talvi on mennyt ja kikkareet jätetty tienposkeen ajat sitten, miksei tämä koirankakkaongelma vaivaa ihmisiä jo talvisin niin paljon, että se ylittäisi yleisöpalstoille kirjoittamisen kynnyksen? Olen myös miettinyt sellaista, että koska nämä palstoille joka vuosi kirjoittavat ihmiset oppivat, etteivät ne koiranomistajat, jotka niitä kakkoja keräämättä jättävät koskaan tästä lehtiin kirjoittelusta opi? Tuskin edes lukevat näitä keskusteluja keväisin. Minulla ainakin entisenä koiranomistajana on kolme asiaa, jolloin en kerää: 1) jos koiran vatsa on kuralla, 2) jos kakkapussit ovat yksinkertaisesti unohtuneet kotiin ja 3) jos maahan on satanut puuterilumi, jonne kakka uppoaa, en todellakaan ala sitä sieltä lumen seasta kaivella ja etsiä. Muutoin pyrin keräämään, silloin kun koiran omistin. Sitä paitsi, onko se nyt niin maailmanloppu, jos niitä ei kerää? Sinnehän ne maatuvat maan sulettua. Tietystikään ei ole mukava sellaiseen astua, mutta sitä voi myös katsoa mihin astuu.

Toinen varma kevään merkki on feissarit. Kevät on alkanut, kun näkee muutaman onnettoman feissaajan kadulla. Kesään mennessä niitä onkin jo niin paljon, ettei ohi pääse ja ensimmäisestä päästyään onkin jo toinen kimpussa. Feissarit ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta he ärsyttävät minua, sillä minulla on vaikeuksia sanoa ei ja osalla niistä järjestöistä, joita feissarit edustavat on ihan hyvät tarkoitusperät, jolloin minulle tulee vähän huono omatunto, kun sanon ei tai kävelen vain ohi sanomatta sanaakaan ja katsomatta silmiin. Eniten minua feissareissa ärsyttää se, että jotkut heistä eivät lopeta jankuttamistaan ja jätä minua rauhaan, vaikka sanon olevani hyvin pienituloinen työkyvyttömyyseläkeläinen eikä minulla oikeasti ole senttiäkään lahjoittaa mihinkään tarkoitukseen, oli se kuinka hyvä tahansa. Toisaalta taas minua säälittää aivan hirveästi nämä feissarit, joille kaikki ovat niin ilkeitä ja palkka surkea. Joutuu kuumana kesäpäivänä kiusaamaan ihmisiä taukoamatta, sillä palkkaa saa sen mukaan, kuinka monta jäsentä järjestöönsä kerää.

Kolmas asia, mistä huomaa kevään viimein tulleen on juoppojen putkahtaminen katukuvaan. Aurinko alkaa lämmittää ja juopot heräävät talviuniltaan ja valtaavat kadut. Joillain kevät vain nousee päähän. Saa taas kuunnella sitä ihanaa keväistä sammallusta, joka on kuin lintujen laulu: kevät on saapunut. Mutta keväiset juopot voivat myös olla vaarallisia kuten karhutkin, jotka ovat juuri nousseet talviuniltaan. Ei sovi käydä ärsyttämään, sillä juopot liikkuvat ryhmissä, he puolustavat laumansa jäseniä ja voivat käydä kiinni.

Olkaa siis varoivaisia, kevät on petollista aikaa. Katsokaa siis mihin astutte, älkää ottako katsekontaktia feissarin kanssa älkääkä ärsyttäkö juoppoja. Hyvää kevättä!

Sairaus vai päävika?

Aamulehden nettisivuja selatessani eksyin taas naurettaville teille. Päädyin tylsistyneen harhailun lopputulemana Kemppainen Ari Johanneksen blogiin. Blogikirjoituksen luettuani lukaisin muutaman kommentin, joita teksti oli saanut ja tulin tulokseen, että minun on aivan turha kommentoida suoraan kirjoittajalle, sillä kokemani perusteella voin sanoa homovastaisen olevan ensinnäkin täysin kuuro homomyönteisen rakentaville kommenteille. En usko Kemppaisen edes haluavan ymmärtää homoutta, hän vain haluaa olla sitä vastaan. Toiseksi hän haluaa nimenomaan lääketieteellisiä perusteita sille, miksi homous olisi ok. Ja vaikka onnistusinkin laittamaan kirjoittajalle luun kurkkuun, ei se hyödyttäisi mitään, sillä kommentteja luekiessani huomasin hänen väittelytaktiikkansa olevan: jos et osaa sanoa mitään perusteluja sille, miksi toinen on väärässä, hauku hänet. Mitä turhia siis puhua kuuroille korville, kun voi puhua jonkun toisen korville.


Kemppaisen mukaan homous ja lesbous on joko sairaus tai päävika. Jo otsikossa kerrotaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa, että homous olisi hyväksyttävää ja ihan tervettä siinä missä heterouskin. Minun pätevyyteni ei riitä antamaan mitään lääketieteellistä lausuntoa homouden puolesta, mutta itsekin lesbona voin sanoa, että toiset ihmiset vain ovat homoseksuaaleja. Sille ei voi mitään. Eikä sille edes pidä voida mitään. Mielestäni kaikkea muuta tulisi suvaita paitsi suvaitsemattomuuttaa. Ideologialleni uskollisena minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa näin ollen siis suvaita Kemppaista tai hänen mielipiteitään.

Kemppaisen mielestä parisuhde on terve vain, jos siinä ollaan lisääntymistarkoituksessa. Ja näin ollen homoseksuaalisuus ei voi olla tervettä, sillä homo- ja lesbosuhteissa ei voi luonnollisin keinoin lisääntyä. Entäs sitten ne heterot, jotka eivät edes halua lisääntyä? Tiedän itsekin heteroita, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo saada lapsia, oli syy sitten maapallon ylikansoittuminen tai mikä vain. Lapsettomuuden valitsemisen syillä ei mielestäni ole tässä merkitystä. Eli siis onko seksin harrastaminenkin sairasta, jos sitä tekee ihan vain nautinnon vuoksi eikä lisääntymistarkoituksessa?

Kirjoituksessaan Kemppainen vertaa homouden hyväksymistä ilman syväluotaavia lääketieteellisiä tutkimuksia testaamattomien lääkkeiden ihmisille kauppaamiseen. Hän on tekstissään huolissaan homomyönteisyyden vaikutuksista lapsiin. Että homomyönteinen ilmapiiri vaarantaa lapsen kasvun, kehityksen, mielenterveyden ja seksuaalisen suuntautumisen (lapsethan pitää kasvattaa heteroiksi). Homomyönteisyys on siis vaaraksi ympäristölle, sillä valtaosa ihmisistä - toisin kuin Kemppainen - eivät tiedä miten sairasta homous on.

Homojen adoptio-oikeus olisi Kemppaisen mukaan ehdottoman vaarallista lapsen turvallisen ja luontevan kasvuympäristön kannalta. Millä perusteella homovanhemmat eivät olisi turvallinen kasvuympäristö lapselleen ihan siinä missä heterovanhemmatkin? Vanhemmuudessa kyse on rajoista, huolenpidosta ja rakkaudesta, ennen kaikkea juuri rakkaudesta. Ja kyllä, lapsi tulee saamaan molempien sukupuolten mallin myös homovanhemmiltaan, sillä onhan lapsella muitakin sukulaisia ja läheisiä ympärillään, jotka edustavat toista sukupuolta kuin vanhemmat. Miksei lapsi voisi saada vaareiltaan, sediltään, enoiltaan ynnä muilta miehen mallia, jos hänellä sattuu olemaan kaksi äitiä?

Kemppaisen kirjoituksessa minua naurattaa sisältöä enemmän se, ettei koko kirjoituksessa ole kai ainuttakaan oikeaoppista yhdyssanaa. Mielestäni kannattaisi opetella kirjoittamaan ennen kuin alkaa kirjoittaa Aamulehden sivuille yhtään mitään. Jotenkin Kemppaisesta tulee mieleen pahimman luokan skinhead, että kaikkea normaalista poikkeavaa (normaali = valkoihoinen suomalainen hetero, jolla ei ole ainakaan diagnosoitu minkäänlaista mielenterveydenhäiriötä ym.) pitää vihata ja arjalaista ihannettaan julistaa joka paikassa kielioppivirheiden saattelemana. Lisäksi Kemppainen kaljuna punaniskana myös näyttää uusnatsilta. En ole Kemppaiseen tätä hänen blogimerkintäänsä enempää vaivautunut syventymään, joten ties vaikka olisikin uusnatsi.

Minä ainakaan en kaipaa minkäänlaista lääketieteellistä todistetta sille, että homous on tervettä ja hyväksyttävää siinä missä heterouskin. Olen tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olen - lesbona. Minulla on loistava parisuhde, olen viimein sinut itseni kanssa ja minulla on seksuaali-identiteettini löytymisen jälkeen paremmat välit perheeseeni kuin koskaan aiemmin. Miksi siis haluaisin vielä jonkun ulkopuolisen lausunnon ja siunauksen sille, että olen hyväksyttävä juuri tällaisena? En minä tarvitse ulkopuolisen lupaa onnellisena olemiseen, kukapa tarvitsisi.

Selkeä syy siihen, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin

Tänään onnistuin taas vihastumaan törmättyäni Facebookissa linkkiin, joka ohjasi minut Puheenvuoroon, jossa Leif Norrgård kirjoittaa, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin ja tähän on kuulemma selkeä syy: J-la (sillä "älä lausu turhaan herrasi nimeä"). Norrgårdia innoitti kirjoittamaan mediassa uutisoitu juttu, jossa kansanedustaja Timo Soini meni sanattomaksi yhdeksäsluokkalaisen kysyessä Soinin kantaa siihen miksei raiskattu nainen saisi tehdä aborttia. Norrgård yrittää kirjoituksellaan pelastaa ihailemansa Soinin suostaan.

"Yleisesti ajatellaan, ettei itse abortin kohteeksi joutuvalla ole mitään sanottavaa tai mitään oikeutta kyseisessä prosessissa, vaikka juuri hänet on aikomus raa'asti surmata äitinsä kohtuun!" 

Ihan maalaisjärjellä ajatellen en usko, että abortin kohteeksi joutuvalla on mitään sanottavaa asiaan, sillä eihän syntynytkään lapsi osaa heti puhua tai ilmaista kantaansa muutoin kuin itkemällä, nauramalla tai olemalla hiljaa. Sitä paitsi, aborttia ei tehdä lapselle eikä edes sikiölle vaan alkiolle. Norrgårdin tapaan ajatellen ei miehelläkäään ole mielestäni oikeutta tyydyttää itseään käsin, sillä silloinhan siittiöt menevät hukkaan ja uusi elämä jää syntymättä.

"Mitä sellaista pahaa kyseinen viaton pieni lapsi on tehnyt, että hänet pitäisi kiduttamalla ottaa hengiltä?" 

Tässä lainauksessa Norrgårdin tekstistä loistaa silmään taas sana lapsi. Mitä pahaa tämä tosiaan on tehnyt? Ei mielestäni mitään, mutta voisi myös kysyä mitä pahaa miehen sperma ja siinä uivat siittiöt ovat tehneet tullessaan julmasti vemputetuksi talouspaperiin ja heitettyä roskiin. Viattomat elämän alut. Ja voihan myös omasta halustaan raskaana olevalle naiselle tulla keskenmeno. Mitä pahaa kohdussa kehittyvä viaton sikiö on tehnyt väärin, kun luonto, J-la tai jokin muu taho hänet niin julmasti riistää äitinsä kohdun turvallisesta lämmöstä? 


Kirjoituksessaan Norrgård vertaa abortin tekevää naista pankkiryöstäjään, joka ampuu siinä sivussa pari sivullista päästäkseen pakoon ja syyllistää naisia siitä, että heidät raiskataan. Hänen mielestään jokaisen naisen olisi siis pukeuduttava peittävään sariin päälaesta varpaisiin ja nähtävästi olettaa, että raiskaukset näin loppuisivat. Eikö sariin pukeutuvia sitten raiskata? Katoavatko raiskaajien halut kokonaan, jos he eivät näe paljasta pintaa. Hän sanoo tietävänsä tapauksia, joissa nainen on itse syyllistynyt raiskatuksi tulemiseen pukeutumalla "vapaamielisen seksikkäästi". Hän sanoo myös, että enin osa raiskauksista on naisten omaa syytä, mitäs pukeutuvat kesäisin kuumuuteen varautuen ja "antautuvat intiimiin seurustelusuhteeseen lähes tai kokonaan tuntemattoman miehen kanssa". Mietin vain kuka alkaa seurustella täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Minä ainakin haluan vähän tuntea ihmistä ennen seurustelun aloittamista. Ja minun käsitykseni mukaan minulla on oikeus pukeutua sään mukaan siinä missä kaljamahainen mieskin saa kulkea ilman paitaa.

"Hmmmm... Ymmärrän kyllä, että tämä kirjoitukseni ei synnytä raikuvia aploodeja vapaamielisesti ja seksikkäästi pukeutuvien 'kiertopalkintojen' mielissä ja että se on punainen vaate vihervasemmistolle ja feministilesboille, mutta totuus on hyvä tuoda esille, koska joukkomedia on siitä täysin vaiennut!"

Kirjoituksessaan Norrgård tulkintani mukaan tässä kohtaa sanoo kaikkia raiskattuja kiertopalkinnoiksi. Tällä feministilesbolla ainakin on täysin eri käsitys kiertopalkinnosta, mutta saakoon jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Onko myös esimerkiksi perheväkivallan uhri syyllinen siihen, että puoliso lyö? Ehdottomasti ei! Lyöjä itse päättää lyökö hän toista riitatilanteessa vai puhutaanko riita halki. Mielestäni uhri ei ole syyllinen väkivaltaan, vaikka olisi itse ärsyttänyt tahallaan tai tahattomasti, syy on aina sen, joka kätensä nostaa ja lyö.

Leikitelläänpä hetki ajatuksella. Tytöllä on juuri alkanut kuukautiset ja on näin ollen fyysisesti sukukypsä. Tyttö on ehkä 10-13-vuotias ja hänen rintansa ovat alkaneet kasvaa. Sitten tulee joku kiimainen mies, joka raiskaa hänet ja tyttö tulee raskaaksi. Kuinka tämä pieni tyttö voisi huolehtia lapsestaan yhdeksän kuukauden päästä tästä, kun oma identiteettikään ei ole vielä kunnolla kehittynyt. Tokihan on vaihtoehtona antaa lapsi adoptioon, mutta miltä tuntuisi olla nuoruutensa alkutaipaleella, ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa ja jäädä sitten äitiyslomalle? Miltä tytöstä tuntuisi, kun uusi elämä kasvaa hänen sisällään, vaikkei ole itsekään vielä psyykkisesti kunnolla kehittynyt. Ja miltä tuntuisi se, ettei saa itse määrätä omasta kehostaan, vaan joku toinen päättäisi, että nyt sinä makaat minun kanssani ja piste. Miksei tällainen pieni tyttö saisi tehdä aborttia?

Lisäksi raiskaus jättää jokaisessa tapauksessa syvät arvet uhriin. Tällainen väkivalta on sekä fyysistä että henkistä. Raiskaus jättää syvät jäljet uhrin itsetuntoon ja minäkuvaan, se voi laukaista masennuksen, syömishäiriön tai jonkin muun mielenterveydenhäiriön. Joka tapauksessa uhri traumatisoituu pahasti tapahtuneesta ja siihen tarvitaan ammattiauttajaa ja toipuminen vie vuosia. Useissa tapauksissa raiskattu ei uskalla tai kehtaa kertoa tapahtuneesta kenellekään, tämä on sitä todennäköisempää mitä nuorempi uhri on. Tämä asian salailu johtaa siihen, ettei apua saada riittävän nopeasti ja masennus tai syömishäiriö tai muu saa valtaa ja voi johtaa itsemurhaan. Ja mielestäni raamatussa sekin on kiellettyä.


Jotenkin tämä koko Norrgårdin kirjoitus kuulostaa ainakin allekirjoittaneen korvaan raiskaajien puolustelulta. Että heidän tulisi saada jatkaa sukuaan miten haluavat ja toisella osapuolella ei ole asiaan  mitään sanottavaa. Jos aletaan Norrgårdin tavoin asiaa tulkitsemaan raamatun pohjalta, muistelisin siellä sanottavan: "tee muille kuin haluaisit itsellesi tehtävän" ja minä en usko raiskaajan toteuttavan tätä kultaista sääntöä. Vai onko tämä vain sitä ajatusmallia, että miehet saavat tehdä mitä haluavat ja naisilla ei ole mitään vikisemistä asiaan, sillä nainenhan on alempiarvoinen mieheen verrattuna, onhan nainen muovattu miehen kylkiluusta. Tai näin raamatun luomiskertomuksessa muistelisin kerrottavan ja se on mielestäni naista alistavaa. Ja olihan senaikainen elämänkatsomus silloin parituhatta vuotta sitten vähän sitä, että naisen tehtävä on synnyttää lapset, kasvattaa heidät ja pitää huolta kodista ja miehestä sillä aikaa, kun mies tekee mitä lystää. Luulin kyllä maailman tähän päivään mennessä vähän muuttuneen.

Tarkoitukseni tässä oli tuoda oma kantani julki ja samalla heittää vähän kysymyksiä ilmaan ja saada ihmiset miettimään asiaa. Omasta mielestäni raamatussa on kyllä joitain ihan hyviä ohjeita, kuten tuo edellä mainittu kultainen sääntö, mutta kokonaisuudessaan kirja on ristiriidassa itsensä kanssa. Kaikki se lähimmäisenrakkauden ylistäminen, mutta silti esimerkiksi homous on syntiä, vaikka se on silkkaa rakkautta aivan kuten heteroparisuhteetkin. Kirja muistaakseni kehottaa rakastamaan toista, vaikka olisi syntinen (, sillä raamatun mukaan me kaikki olemme syntisiä), mutta käytännössä tämä ei toimi.

Nuorten mielenterveysongelmista johtuva työkyvyttömyys kasvaa

"Vuonna 2009 siirtyi masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle lähes 500 alle 30-vuotiasta henkilöä." -Helsingin sanomat (koko artikkeli)

28.3.2011 oli Helsingin sanomissa artikkeli, jonka mukaan viisi nuorta (alle 30-vuotiasta) jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Luku on suuri, vaikka artikkelissa puhutaan vain masennuksesta ja toistuvasta masennusta (yleistäen ne ainoiksi mielenterveydenhäiriöiksi). Itse asiassa löysin kyseisen artikkelin Suomi24-keskustelufoorumin kautta etsiessäni jotain kiinnostavaa. Foorumilla oli mitä mielenkiintoisimpia kommentteja ja mielipiteitä tästä uutisesta, en jaksanut kaikkia edes lukea, niin paljon olivat ihmiset kommentoineet. Osa kommenteista oli ihan asiallisia, osa kokemustietoutta, osa taas ennakkoluuloihin perustuvaa ja osa silkkaa kateutta työkyvyttömyyseläkeläkeläisten "helppoa elämää" kohtaan. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.


"Ateismi tulee kalliiksi:
-abortit
-vapaaseksi
-homous
-avoliitot
-huumeet
-kapina
-evoluutiovalheet

Ihminen ei ole tarkoitettu sekoelämään."
Nimim. Nuoria petetään

Tästä ensimmäisestä sain kunnon räkänaurut. Miten ateismi edes liittyy aiheeseen? Ovatko kaikki mielenterveyden kanssa taistelevat kirjoittajan mielestä ateisteja ja toisaalta, ovatko kaikki ateistit mielenterveyden häiriöistä kärsiviä? Kirjoittajan mukaan kaikki ateistit siis tekevät abortteja, elävät avoliitoissa, harrastavat vapaata seksiä, ovat homoja, kapinallisia huumeveikkoja, jotka uskovat evoluutioon. Ja tämä kaikki on väärin.

Ensinnäkin: homot harvemmin tekevät abortteja, sillä homot eivät mielestäni tule raskaaksi, miehiä kun ovat. Lesbot tulevat raskaaksi useimmiten vain keinohedelmöityksellä ja silloin ei yleensä aborttia tehdä, tai sitten tullaan raiskatuksi, jolloin abortti on enemmän kuin hyväksyttävää. Bi-seksuaalit naiset voivat tulla raskaaksi ihan luonnollisestikin ollessaan miehen kanssa ja abortti on mielestäni hyväksyttävää, jos esimerkiksi ehkäisy on pettänyt ja ei olla valmiita vanhemmuuteen.

Ja mitähän vikaa on avoliitossa? Mielestäni se on oiva tapa oppia tuntemaan toinen ennen avioliittoa. Kokeilla yhteiselämää ja jos se ei yrityksistä huolimatta sujukaan niin kuin on haaveillut, voi erota ilman paperisotaa, asianajajia ja kaiken jakamista puoliksi.

Vapaa seksi taas on mielenkiintoinen käsite. Uskon kirjoittajan tarkoittavan irtosuhteita. Irtosuhteissa ei mielestäni ole mitään pahaa niin kauan kuin kumpikaan osapuoli ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Uskon kyllä, että jokaiselle ihmiselle on se oikea, mutta kuinka sen voi löytää, jos ei etsi ja kokeile?

Entäpä homous sitten? Kaiken lähiaikoina käytyjen homokeskusteluiden jälkeen en jaksaisi edes jauhaa asiasta, mutta mitä väärää homoudessa oikein on? Kaikkihan me olemme vain ihmisiä. Joku tykkää pojista ja joku tytöistä, ei sen kummempaa. Olen jo pitemmän aikaa halunnut kysyä homovastaisilta kiihkouskovaisilta yhden kysymyksen: miksi jumala loi homouden, jos se on niin tuomittavaa? Vai onko tämä paholaisen luomus? Mitä pahaa rakkaudessa on? Ja entäpä se lähimmäisenrakkaus? Missä se on tänäpäivänä, kun homoseksuaaleja niin vihataan? Mietin vain.

Kapina on täysin luonnollista kaikilla, ei vain ateisteilla. Ja varsinkin murrosiässä kaikki kapinoivat enemmän tai vähemmän. Kapina on hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa, kun joutuu vielä 2000-luvullakin taistelemaan oikeuksiensa ja ihmisarvonsa puolesta.

Huumeita en hyväksy, en todellakaan. Mutta ovatko ne ainoa mahdollinen syy mielenterveysongelmien puhkeamiseen? Eivät todellakaan ole! Lapsia kiusataan kouluissa, etenkin, jos olet vähääkään joukosta poikkeava ja se aiheuttaa traumoja. Hyväksikäytöt, raiskaukset, läheisten kuolemat... Traumoja voi saada niin monesta. Myös perimä vaikuttaa, toiset ovat luonnostaan alttiimpia esimerkiksi skitsofrenialle ja jokin (pienikin) asia tai tapaus voi laukaista sen. Minulla e-pillerit laukaisivat masennuksen, mutta siihen liittyi paljon muutakin.

Ja vielä: minusta evoluutioteoria on oikein järkeenkäypä selitys ihmisen maailmaanputkahtamiseen. Minusta ainakin on täysin absurdia ajatella, että nainen on muovattu miehen kylkiluusta. Mutta miten evoluutioon uskominen liittyy mielenterveyteen, sairastumiseen ja sitä kautta eläkkeelle siirtymiseen? Tämä meni jo yli ymmärryksen. Tarkoitan siis enemmän kuin nuo muut väitteet.

Tämä täysin naurettava kommentti nimimerkiltä Nuoria petetään, oli kyllä sellainen, josta sain parhaat naurut pitkään aikaan. Mutta, kun lähdin tarkemmin puimaan asiaa, pisti melkein vihaksi. Onneksi tuo ei ollut mikään vakavasti otettava kommentti vaan kristinuskon tärkeyden heittäminen ihmisten kasvoille, koska uskonnonhan on oltava kaikessa mukana. Huoh.

Mutta mitä se edellä sivuttu ateismi oikein on? Siis oikeasti, tarkoitan. Wikipedian mukaan ateismi on joko jumalan tai jumalolentojen olemassaolon kieltämistä (positiivinen ateismi) tai täysi uskonpuute jumalaa tai jumalolentoja kohtaan (negatiivinen ateismi). Sivusto ei väitä ateisteja abortteja tekeviksi homoiksi, jotka asuvat avoliitoissa, käyttävät huumeita ja harrastavat vapaata seksiä toisin kuin nimimerkki Nuoria petetään sanoo.


"Mättää se,kun nykysin aletaan heti tekemään diagnoseja jo jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta.Tarhasta asti tarkkaillaan pentujen käytöstä ja jos se ei heti vastaa kasvatuskäyriä niin heti hälytetään paikalle jo jonkinlaista terapeuttia.Sama meno jatkuu koulussa.Kaikelle keksitään joku helvetin diagnoosi ja siihen lääkkeet.Jos on kakarasta asti syötetty mielialalääkkeitä ja ties mitä myrkkyjä niin eihän ne enää ilmankaan pärjää.Maalaisjärki on kadonnut kaikesta."
 Nimim. Kärjistettynä 

Tässä kommentissa huomioni kiinnitti ensimmäinen lause. "Diagnooseja jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta." Minua sitten niin ärsyttää, kun ihmiset puhuvat pienestäkin alakuloisuudesta masennuksena ja toisaalta taas masennuksesta pienenä ohimenevänä alakuloisuutena. Ja aina ovat puhujat niitä, jotka eivät asiasta mitään tiedä, mutta on vain niin hienoa päästä pätemään. Masennus ei todellakaan ole leikin asia, kuten olen jo edeltävissä kirjoituksissani tehnyt selväksi, eikä se ole itsestään ohimenevää. Masennus on sairaus, joka hoitamattomana syvenee syvenemistään, kunnes se hoidetaan tai masennuksesta kärsivä tekee itsemurhan. Masennus on kuolemaan johtava sairaus, ellei sitä hoideta. Minun mielestäni jokaisesta mahdollisesta masennuksesta on jopa suotavaa tehdä diagnoosi. Ellei sitten toivo kyseisen masentuneen kuolemaa.

Toinen huomio: kuka muka syöttää lapselleen pienestä pitäen mielialalääkkeitä? Miettikääpä sitä. Vaikka ihan sillä maalaisjärjellä, jota kirjoittaja niin kovasti kaipaa. Sitä paitsi, lääkitys voidaan diagnoosista riippuen lopettaa hiljalleen, kun masentunut on kunnolla toipunut. Toistuvaa masennusta sairastava esimerkiksi joutuu syömään lääkkeitä usein koko elämänsä, mutta vaikkapa traumasta johtuvasta masennuksesta kärsivän lääkitystä voidaan alkaa laskemaan ja lopulta lopettamaan, kun aika on oikea.


"Masennus on keino mennä siitä, mistä aita on matalin. Häpeäisivät, että noin kylmästi vaan jäävät muiden elätettäväksi. On sitä ennenkin masennuksen lääkkeenä tehty työtä ja paiskittu kahta enemmän. Nämä "masentuneet" ovat useimmiten niitä WoWinpelaajia, jotka eivät malta erota tietokoneestaan. Hoitoon he kuuluisivat eivätkä työttömyyeläkkeelle."
Nimim. Että näin

Tällekin nauroin lähes hillittömästi. Voi herttinen näitä ihmisiä! Masentuneen elämähän on niin helppoa, että! Ja silloin ennen, kun masennusta lääkittiin työllä, ei yksinkertaisesti ollut olemassa mielialalääkkeitä. Vielä kolmannen huomion teen tästä kommentista: eikö hänen mielestään työkyvyttömyyseläkkeelle jäävä saa hoitoa? Koko työkyvyttömänä olohan on lähes pelkkää erilaisissa terapioissa, päivätoiminnoissa, mielenterveystoimistoissa ja joskus sairaaloissa juoksua. Ei siinä edes ehdi tehdä työtä, kun itseään pitää hoitaa. Alkaa ihan naurattaa tämä ihmisten tietämättömyys! Samalla se kuitenkin ärsyttää ja vihastuttaa minua suuresti.


Kaikkiin näihin kolmeen poimimaani kommenttiin haluaisin vielä sanoa muutaman asian. Ottakaa hyvät ihmiset asioista ensin selvää, ennen kuin avaatte suunne! Toiseksi: se on sitten kyllä niin hienoa elämää, kun tulot ovat 600 euroa kuussa (plus 80% asumistuki). Helppoa ja vaivatonta. Voi nostaa jalat pöydälle, ottaa rennosti ja poltella kuubalaista sikaria. Pitäisi myös ottaa huomioon sellainen asia, että A) lääkkeet eivät ole ilmaisia, B) sairaalahoito ei ole ilmaista, C) kuntouttava päivätoiminta ei ole ilmaista. Lisäksi tästä huimasta 600 eurosta on maksettava asumistuesta jäävä osa vuokraa, ruokkia itsensä (ja perheensä) päivittäin, tankata auto tai ladata bussikortti, ellei asu ydinkeskustassa (ja siihen harvalla työkyvyttömyyseläkkeellä olevalla on varaa), maksaa puhelin-, netti- ja muut laskut. Käteen jää niin paljon, että on mentävä sossun luukulle täyttelemään toimeentulotukihakemuksia. Että koita siinä sitten keskittyä itsesi hoitamiseen, kun rahahuolet läähättää niskaan.

Suuri osa foorumilla uutista kommentoineista ei ollut tietoinen siitä pienestä seikasta, ettei työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen tarkoita sitä, ettei enää koskaan voi palata opiskeluun tai työelämään, vaan eläkepäätös on määräaikainen, mutta sitä voi lääkärin lausunnosta jatkaa tai sen voi lopettaa. Mutta pikkuseikkojahan nuo tuollaiset, mitä pienistä.

Huomionhakua vai?

Erään vaimoni kaverin mielestä masennus ja oikeastaan kaikki mielenterveyden häiriöt ovat vain keinoja saada huomiota. Ihmettelen suuresti tällaista väitettä sellaisen ihmisen suusta, jonka oma vaimo sairastaa psyykkisesti, hänestä hänen vaimonsakin vain hakee huomiota. Tämä hänen mielipiteensä sai minut lähes raivon partaalle ja olen onnellinen, etten ollut paikalla, kun tämä putkahti hänen suustaan.

Kaikki psyykkiset sairaudet ovat hengenvaarallisia, masennus eritoten. Keskityn tässä tekstissä nyt lähinnä masennukseen, sillä tunnen oman sairauteni sairauksista parhaiten.

Ei ole ollenkaan leikin asia, että masenutunut ihminen on vaaraksi itselleen. Tietoisesti kaiken lisäksi. Kun ihmisellä on masennus, hän ei näe syytä enää elää, hän haluaa vain kuolla. Masennuksesta kärsivä satuttaa itseään tieten tahtoen ja on mestari oikean olonsa salaamisessa. Suomessa ja suomenkielessä varsinkin on lisäksi helppo salata todellinen vointinsa, sillä tavattaessa tuttavat kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, johon voi hyvin vastata kertomalla lähiaikojensa tekemisistä, kun taas muualla maailmassa kysytään kuinka voit, jolloin on pakko kertoa voinnistaan. Minä itse onnistuin salaamaan sairauteni omalta äidiltäni niin pitkään, että jäin sairaslomalle koulusta ja muutin takaisin kotiin koulun asuntolasta. Sairauteni vakavuus ilmeni äidilleni ja koko perheelleni vasta, kun jouduin 18-vuotissyntymäpäivääni edeltävänä päivänä sairaalaan M1-lähetteellä eli vastentahtoisesti.

Vietin Kellokosken sairaalassa yhtämittaisesti 7½ kuukautta, jossa minulle diagnosoitiin F33.3 eli toistuva psykoottinen masennus, minulle kokeiltiin kymmeniä eri lääkityksiä, sain sekä musiikki- että ravitsemusterapiaa ja jouduin sähköshokkihoitoon. Sellaista oli siis minun huomionhakuisuuteni, minustahan oli aivan ihanaa olla sairaalassa kaukana elämästä, minustahan oli vallan nautinnollista viillellä käsiäni ja jalkojani niin, että vielä kolmen vuoden jälkeenkin arvet näkyvät. Minähän suorastaan rakastin itsemurhan ja omien hautajaisteni suunnittelua ja sitä ainaista yksinäisyydentunnetta. Voisin sarkastisesti luetella satoja esimerkkejä siitä, miksi masennus on niin hillittömän hauska asia.

Masennus iskee salakavalasti ja jonkin ajan kuluttua äkkiä sitä vain huomaakin olevansa jo todella syvällä pohjamudissa. Masennuksen mittaan mikään ei enää tunnu miltään, ei osaa nauraa, ei osaa itkeä. Ja kohta ei enää muista miltä tunteminen tuntui. Masentuneen maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin haaveet kuolemasta. Muistan itsekin, kun kerran viiltelin syvemmälle kuin vielä koskaan aiemmin, nukkumaanmenoon mennessä en ollut saanut verenvuotoa tyrehdytettyä (en halunnut sotkea lakanoita, sillä muut olisivat voineet huomata verisistä lakanoista, että nyt ei ole minulla kaikki kohdallaan), muistan kuinka ajattelin ennen nukahtamista tänä yönä minä kuolen ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Aamulla kuitenkin heräsin ja olin masentuneempi kuin aikoihin.

Unettomuus. Yksi suurimpia masennuksen riesoja. Kun masennuin lukiossa syksyllä 07, valvoin yöt läpeensä miettien ja rypien masennuksessani haaveillen kuolemasta. Joinain öinä nukuin muutaman tunnin ja sitten taas heräsin. Päivisin olin liian väsynyt mennäkseni tunneille, join vain kahvia ja poltin tupakkaa. Kun valvoo tarpeeksi monta yötä, mikään ei enää tunnu todelliselta. Unettomana sitä elää läpikuultavan harson sisällä ja ulkomaailma näyttää sen läpi sumealta. Hakeuduin kuitenkin hoitoon melko varhain, yhdessä ystäväni kanssa, sillä yksin en olisi siihen kyennyt. Mielenterveystoimistollekin sain ajan pian, mutta minkäänlaista lääkitystä unettomuuteen, masennukseen, ahdistukseen sain odottaa puolisen vuotta.

Itsemurha tuntui ainoalta pakotieltä siitä pahasta olosta, jossa ei enää tunne mitään eikä voi itkeä, vaikka itkettää. Haaveilin siitä, missä tahansa olinkin. Ystävien seurassa pidin kasvoillani tekohymystä ja -naurusta tehtyä naamiota, jonka läpi heidän oli vaikea nähdä. Joillekin saatoin avautua masentuneesta mielestäni, mutta suurinta osaa en halunnut vaivata omilla murheillani. Viiltely oli päivittäinen rituaali, se jollain tapaa helpotti hetkellisesti oloa, veitsen terä oli ainoa asia mikä tuntui joltain. Se oli samalla rangaistus minulta itselleni siitä, että olen sellainen kuin olen. Antonella Gambotton Pimeys, itsemurhamuistelmat -kirjan esipuheessa sanotaan: "Jokaisen itsemurhan arvioidaan vaikuttavan syvästi kuuteen itsemurhaajan läheiseen, ja WHO raportoi miljoonasta (toteen näytetystä) itsemurhasta vuonna 2000. Varovasti arvioiden joka yö yli 82 000 ihmistä yrittää tappaa itsensä. Näistä 82 000 elämästä noin kolmetuhatta sammuu. Varovasti arvioiden siis joka aamu yli kahdeksantoistatuhatta sydäntä särkyy."

Itseinho ja vääristynyt minäkuva ovat myös osa masennusta. Masennus voi laukaista esimerkiksi anoreksian. Itse näin masentuneena itseni sairaalloisen ylipainoisena katsoessani peiliin, vaikka olin 160cm pitkä ja painoin parhaimmillani 47 kiloa. Tavoitepainoni oli 28 kiloa, joka juontaa juurensa ala-asteelta, jossa tyttökavereideni kanssa harrastimme painojemme vertailua aina silloin tällöin. Kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla ja painoni oli tuo 28 kiloa, sain hirveän paljon kehuja hoikasta vartalostani ja kauneudestani muilta tytöiltä ja olin vaatimattoman onnellinen saamistani kohteliaisuuksista. Kun ylitin 30 kilon sanattoman rajan, kehuja ei enää sadellutkaan vaan minut sivuutettiin täysin. Vasta viime vuonna tajusin kuinka sairaalloinen tavoitepaino 28 kiloa on 160 senttiä pitkälle tytölle. Eiväthän edes pelkät luuni paina niin vähän. Minä inhosin itseäni ja laihdutin tauotta. Saatoin olla useita päiviä, joskus viikon tai ylikin syömättä mitään, join vain vettä, kahvia ja alkoholia ja poltin tupakkaa.

Masennus lisää myös päihteiden käyttöä. Minä saatoin juoda viitenä päivänä viikossa, kirjoittajalukiossa kun juominen oli "osa taiteilijaelämää", eikä kukaan näin ollen pannut lisääntynyttä alkoholinkäyttöäni merkille. Viikonloppuisin saatoin juoda aamusta iltaan ja aloittaa taas herättyäni uudestaan. Join unohtaakseni pahan oloni, se ei auttanut, mutten ottanut opikseni vaan join aina vain enemmän. Ennen toista ja viimeistä sairaalajaksoani juomiseni oli sitä luokkaa, että kokonainen viikonloppu saattoi pyyhkiytyä elämästäni, en maanantain koittaessa yksinkertaisesti muistanut viikkonlopusta yhtä ainutta asiaa. Myöhemmin olen saanut kuulla näiden aikojen humalaisista toilailuistani ystäviltäni. Minulle ei myöskään ollut väliä joinko seurassa vai aivan yksin, tärkeintä oli saada pää sekaisin.

Ahdistus ja erilaiset pelkotilat olivat yksi pahimmista oireista, joista kärsin. Ahdistus puristi rintaa pienimmästäkin syystä eikä ihmistenilmoille voinut mennä. Tämä ihmiskammoisuus johti eristäytymiseen, olin loukussa kotonani enkä päässyt edes kauppaan ostamaan kahvimaitoa. Aloin ylitulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, jokin sisälläni aina sanoi nyt tuokin bussikuski ajattelee minusta pahaa. Masentunut mieleni tulkitsi kaikki hymyt tekaistuiksi ja ystävällisyyden sääliksi, kohteliaisuudet olivat sarkasmia ja kuulumisten kysely suorastaan vittuilua. Ajattelin kaikkien haluavan minulle vain pahaa ja eniten mielessäni pyörivä ajatus olikin, että olisi ollut kaikille parempi, jos en olisi koskaan syntynytkään.

Psyykkiset sairaudet ovat sairauksista kamalimpia, niitä ei voi korjata leikkaussalissa yksinkertaisella toimenpiteellä vaan niiden hoitoon tarvitaan aikaa, lääkkeitä (monessa tapauksessa lopun elämän kestävä lääkitys), säännöllistä terapiaa, kuntoutusta ja joissain tapauksissa jopa sähköhoitoa. Psyykkisestä sairaudesta toipuminen kestää vuosia, se ei parane kahden viikon lääkekuurilla, levolla ja liikunnalla. Sairauden kanssa kamppailu kestää useissa tapauksissa koko elämän, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja oireita hallitsemaan. Tärkeää on hakeutua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoitoon.

Tällaista huomionhakua tällä kertaa.

Kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu

Setan keskustelufoorumilla oli taannoin puhetta mielenterveyskuntoutujan omaisista, heille tarjottavasta informaatiosta ja tuesta. Omaisille suunnattua materiaalia on vähän, mutta sitä kuitenkin on. Kävin tänään mielenterveystoimistolla ja siinä odotellessa nappasin mukaani pari omaisille tarkoitettua lehtistä. Lehtisiä nyt tutkiessani huomaan kaikkien neljän esitteen olevan saman tahon julkaisemia: Omaiset mielenterveystyön tukena

Tutkiessani yhdistyksen sivustoja löydän paljon erilaisia omaisille suunnattuja vertaistukiryhmiä ja pari käynnissä olevaa projektia. Vertaistukea on siis saatavilla ja tarjonta on melko runsasta. On erilaisia kahvilaryhmiä, joissa keskustellaan omista kokemuksistaan ja tunteistaan kahvikupillisen (ehkä myös santsikupillisen) ääressä toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. Yhdistyksellä on vertaistukiryhmä myös vankien omaisille sekä erikseen ryhmät naisille ja miehille, jos sekaryhmässä on vaikea puhua tunteistaan ja ehkä itkeäkin. Löytyy myös senioriryhmä ikääntyville omaisille, nuorten aikuisten ryhmä 18-25-vuotiaille, vanhempainryhmä isille ja äideille. Tarjontaa on siis monipuolisesti moniin erilaisiin tarpeisiin.

Varhaistuen mallin kehittäminen omaistyössä on toinen yhdistyksen käynnissä olevista projekteista. Projektin avulla tuodaan esille omaisten asema, avun ja tuen tarpeet sekä ennaltaehkäisevän työn merkitys mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Projektin päätavoitteena on varhaistuen mallin kehittäminen. Mielestäni tämä on aivan kamalan tärkeää, ajatelkaa nyt millaisissa tunnontuskissa ja itsesyytöksissä lähimmät omaiset elämät! Vanhemmat saattavat ajatella epäonnistuneensa täysin vanhemmuudessaan, puoliso saattaa ajatella, ettei ehkä ole huomioinut tai rakastanut toista tarpeeksi, lapset saattavat ajatella, etteivät ole olleet tarpeeksi kilttejä tai että ehkä asiat olisivat toisin, jos en olisi koskaan syntynytkään. Tuollaisissa ajatuksissa eläminen voi helposti johtaa syväänkin masennukseen. Kun minä masennuin, minun äitini syytti asiasta itseään, sillä meidän perheessä ei vain ole tapana kertoa, että rakastamme. Kun olin pieni, en antanut kenenkään halata itseäni ja äitini on miettinyt voisiko masennukseni juontua siitä, olisiko pitänyt puoliväkisin opettaa halaamaan?

Toinen käynnissä oleva projekti on Koto-hanke, kotiin tukea ikääntyvälle omaiselle. Mielestäni olisi hirveää vanhana naisena maata vuoteella, rollaattori sängyn vieressä ja kehitellä ja paisuttaa päässäni mielikuvia siitä, mitä esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivälle lapselleni voisi tapahtua ja kärsiä kamalista itsesyytöksistä ja miettiä mitä olisin aikanaan voinut tehdä toisin ja olisiko se muuttanut mitään? Tämän projektin myötä kuvio ei olisikaan edellä mainittu vaan joku tulisi huonokuntoisen vanhan naisen kotiin ja saisin hänen kanssaan keskustella kaikessa rauhassa omista tunteistani ja ajatuksistani, saisin ehkä kuulla hänen tarinansa, joka olisi samankaltainen kuin minun ja tuntisin, etten ole yksin huolieni kanssa.

Tällaista tarjontaa Pirkanmaalla, mutta löytyykö samankaltaista tarjontaa tai ylipäätään mitään tukea omaisille muualla Suomessa? Toimin taas Rouva Etsivänä ja tulosta tuli. Löysin linkin Mielenterveyden keskusliiton sivuille ja sieltä taas linkin kautta eteenpäin, jolloin huomasin, että tämä Tampereen omaisten vertaistukityö onkin vain yksi jäsenjärjestö koko Suomen laajuisessa Omaiset mielenterveystyön tukena -projektissa. Tuota linkin takaa löytyvää karttaa katsellessa tuli mieleeni, että Pohjois-Suomessa pitäisi kyllä ehdottomasti olla enemmän toimintaa, sillä nuo punaiset pallukathan loppuvat jo Oulun korkeudelle.

Minusta omaisten tukeminen on erittäin tärkeää, ajatelkaa nyt mitä tapahtuisi, jos mielenterveyskuntoutujan tukipilari, lähiomainen masentuisi kaikesta siitä itsesyytöksestä ja jossittelusta. On hienoa, että tällaista toimintaa on ympäri Suomea, olin erittäin iloisesti yllättynyt tarjonnan määrästä!

Loppuun voisin vielä "mietityttääkö läheisesi mielenterveys" -nimisestä lehtisestä kirjoittaa muutamia ohjeita omaisille, joita läheisen mielenterveys mietityttää.

Milloin pitää huolestua ja hakea apua?
Jos läheiselläsi on seuraavanlaisia oireita pidemmän aikaa, on tärkeää hakea apua:

• selittämätön ahdistus-, pelko- ja kiihtymystilat
• puhumattomuus ja eristäytyminen
• puheet itsemurhasta
• kyvyttömyys keskittyä esimerkiksi lehtien lukemiseen tai television katseluun
• käyttäytymisen muuttuminen ilman syytä
• arkisten askareiden sujumattomuus, toimintakyvyn lasku
• univaikeudet, unettomuus, yliväsymys
• ruokahaluttomuus tai liikasyöminen
• ylösalainen vuorokausirytmi
• lisääntynyt päihteiden käyttö

Miten ja milloin kannattaa ottaa huoli puheeksi?
Jos sinusta tuntuu siltä, että läheisesi kieltää oireensa, on tärkeää keskustella asiasta:

• osoita huoli, älä syyttele
• käytä minä-viestejä: "minä olen tosi huolissani..."
• hae apua - älä arkaile ottaa yhteyttä lääkäriin
• älä syyllistä itseäsi, psyykkiset sairaudet ovat hoidettavissa samoin kuin muutkin sairaudet
• hae tietoa ja tukea alueesi omaisyhdistykseltä
• hae tukea muilta perheenjäseniltä ja läheisiltä

Ja vielä toisesta esitteestä:
Kuinka tuet läheistäsi uupumatta itse?

• hanki tietoa
• puhu ystäville
• pidä huolta omista rajoistasi
• harrasta itsellesi tärkeitä asioita
• huolehdi terveydestäsi
• vapauta itsesi turhasta syyllisyydestä
• opettele myönteinen ajattelutapa
• tarvittaessa hae itsellesi apua (omaisten vertaistuki)