maanantai 7. marraskuuta 2011

Kaappipohdintoja ja suvaitsemattomuutta

Tänään tuli puheeksi erään kaverini kanssa sellainen asia kuin kaappi. Minulta ei ole montaa kertaa aiemmin kysytty kuinka tulin kaapista ulos. Mietittyäni hetken tajusin itsekin ensimmäistä kertaa, etten minä koskaan ole oikeastaan tullut kaapista ulos, sillä - vaikka lesbouteni selkisi minulle vasta lukiossa - en ole koskaan ollut kaapissa. Ja vaikka kerroin vanhemmilleni suuntautumisestani vasta kaksi vuotta sitten, en ole koskaan tuntenut olleeni kaapissa. Olen vain ollut. Ja kun vanhempani saivat tietää, silloinkin minä vain olin. Kaikki läheiseni tietävät, että olen lesbo, kaikille olen sen kertonut, mutten siltikään koe tulleeni ulos kaapista. Minulla ei koskaan ole ollut kaappia, jossa olla.



Luin Ulos kaapista -kirjan sen ilmestyttyä ja omistankin sen. Kirjan kirjoittajien tarinat olivat hyvin liikuttavia ja koskettavia ja muistan jännittäneeni silloin vanhemmilleni kaapista tuloa, mutten koskaan pelännyt esim. hylätyksi tulemista. Lopulta, kun annoin vanhempieni tietää suuntautumisestani - toisin sanoen "kerroin" heille - se kävi hyvin luontevasti ja helposti. Olimme Jennyn kanssa juuri alkaneet seurustella ja eräänä torstaina laitoin äidilleni tekstiviestin, jossa luki vain "saanko tuoda tyttöystäväni kotiin näytille?" ja vastaukseksi sain "tietysti!" Perjantaina matkustimme Jennyn kanssa Tampereelta Mäntsälään ja kaikki sujui loistavasti, kukaan ei mulkoillut tai sanonut pahaa sanaa vaan kaikki käyttäytyivät erittäin asiallisesti, aivan kuin olisin tuonut poikaystävän kotiin. Siinä ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä.



Puhuimme kaverini kanssa kaapista tulon ohessa suvaitsemattomuudesta. Puhuimme siitä, kuinka niin monet miehet ovat sillä kannalla, että homot on maailman ällöttävin asia ja kaikki homot pitäisi tappaa, mutta lesbot on kiihottavia. Surullisen suuri osa heteromiehistä tuntuu olevan sitä mieltä, että kaikki homot käyvät heti päälle ja raiskaavat, kun samalla haaveillaan kuumasta kimppakivasta lesboparin kanssa. Liian usein seksuaalivähemmistöt yhdistetään pelkkään seksiin eikä ajatella, että hekin ovat ihmisiä, joilla on tunteet ihan siinä missä heteroillakin. 



Tiedän ihmisen, joka on sanonut, että jos hänen paras ystävänsä tulisi sanomaan hänelle olevansa homo, hän ei olisi enää missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa, vaikka olisi ollut kuinka läheinen. Miten seksuaalinen suuntautuminen muka tekee ihmisestä yhtäkkiä vastenmielisen? Ihmisiähän me kaikki vain olemme, persoonia, yksilöitä. 

lauantai 8. lokakuuta 2011

Ensimmäinen harjoitusluento

Torstaina oli minun ensimmäinen harjoitusluentoni Puistossa. Jännitin niin, että tärisin ja tutisin kauttaaltani koko luentoni ajan ja myös jonkin verran sen jälkeenkin. Onneksi sain sentään pitää luentoni istualtaan. Luentoni aihe tosiaan oli sähköhoito, käsittelin siinä asioita kuten miten sähköhoito käytännössä tehdään, millaisia hyviä ja huonoja puolia hoidolla on, miksi minun kohdallani sähköön päädyttiin, miten itse koin hoidon, miten se minuun vaikutti ym. Sain paljon hyvää, rohkaisevaa ja rakentavaa palautetta ja kuulijoita oli paikalla parisenkymmentä! Kuulijat olivat hirvittävän kiinnostuneita aiheestani ja lopuksi sain vielä paljon, paljon kysymyksiä, jotka jäivät askarruttamaan. Luentoni, palautteiden ja kysymysten pohjalta ajattelin kirjoittaa artikkelin ja lähettää sen Mielentalo-verkkolehteen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Tatuointi on aina rikollisen merkki

Facebookin kautta törmäsin tänään - yllätys, yllätys - Suomi24:n keskusteluun otsikolla Tatuointi on aina Rikollisen merkki! , joka oli niin makoisa keskustelu (se, mitä siitä jaksoin lukea), että halusin tarttua siihen.

"Turha edes väittää vastaan. vain moraalisesti alas vajonneet otattavat
ihollensa tatuoinnin.
Terveydenhuoltoallallakin näkee näitä alasvajonneita rappiolla olevia
narkkari / alkoholisteja jotka vanhustenhuollossakin vaikka lapioivat kuulema ****** kunhan siitä jotain maksetaan. Vanhuksista viis, he eivät ole heille ihmisiä vaan vain pakollisia siivouskohteita!
Ja jotta työn jaksais hoitaa niin vetävät nurkantakana Jägermeiserit nassuun...hupia koko homma?
HIV:in ja Hepatiitin kantajat ei vanhempiini koske!"-Nimim. Paksu Terhi


Tällaisella kommentilla siis koko keskustelu on avattu. Haluaisin huomauttaa tälle Paksulle Terhille, ettei tatuointeja (tai lävistyksiä) edes tehdä henkilöille, joilla on veren kautta tarttuva tauti kuten esimerkiksi HIV. Ja kysyisin vaan, että millä perusteella kaikki tatuoidut ovat narkkareita / alkoholisteja? Tai toisaalta: onko kaikilla narkkareilla ja alkoholisteilla tatuointi tai useampi? Haluaisin jotain uskottavia perusteita tälle väittämälle. Itselläni sattuu olemaan kahta tatuointia ihollaan kantava pikkusisko, joka on töissä paikkakunnan X terveyskeskuksessa vanhuspuolella. Siksi tämä kommentti niin kovasti minua naurattaakin! Kivasti sisko siellä työaikana vetää Jekkupaukut kahvin sijasta tauolla ja kaikkea. Tästä siirrymmekin sormet syyhyten keskustelun toiseen kommenttiin, joka kuuluu näin:

"Aivan, valitettavasti terveydenhuoltoalallakin näkee näitä lävistettyjä merkattuja huoria jotka kantavat mukanansa kuppaa herppestä ja Syfilista ja HIV:iä
sekä hepatiittia.
Kun meripäivillä otetaan kännit niin tullaan turpa mustelmilla osastolle töihin ja on nenärenkaat ym. "tatuointimerkit" paljaalla iholla
potilaiden nähtävänä.
Tatuoinnit ja lävistykset eivät kuulu terveydenhuolto-/ vanhustenhultoalalle.
Terveydenhuoltoala on kutsumusammatti!

Yleensä Osastonhoitaja valistaa että sormukset ym. ylimääräiset hiluvitkuttimet pois työaikana, mutta tatuointia on vaikeampi peittää.

Sideharso sitten koipeen taikka käsivarteen peitoksi että bakteerit
oikein muhii." - Nimim. Hoitsut Ojennukseen


Tästä sain kenties vielä räkäisemmät naurut! Haluaisin huomauttaa tämän kommentin kirjoittaneelle, että myös korvakorut ovat lävistyksiä (tai siis eivät korut, vaan ne rei'ät). Varmaankin 90% naisista on rei'itetyt korvanlehdet eli lähes kaikki naiset ovat siis merkattuja huoria, vai ymmärsinkö nyt oikein? Tatuoinnit ja lävistykset tehdään erittäin hygienisessä ympäristössä ja tulehdusten riski on sama kuin korviksilla. Sitä paitsi, harvemmin hoitoalalla työskentelevillä on tatuointi näkyvällä paikalla kuten otsassa. Esimerkiksi siskollani tatuoinnit ovat jalassa ja yläselässä, ne eivät potilaille näy. Ja lisäksi: lävistyksiin on saatavilla häivekoruja eli lävistyskoruja, jotka eivät näy. Tatuoinninkin voi peittää ihan muilla tavoin kuin sideharsolla, jos se sattuu näkyvässä paikassa olemaan.

Entäpä sitten tämä "turpa ruvella töihin" -juttu tässä? Saanko kysyä: mitä helvettiä? Millä perusteilla nämä tatuoidut / lävistetyt ( = merkatut huorat) kännäävät viikonloppuisin niin, että tullaan naama auki töihin? Ja toisaalta: eikö niin voi tapahtua ihan kenelle tahansa? Ottaa pari paukkua liikaa tai joku laittaa esim. tyrmäystippoja drinkkiin ja sitten menee jalat kävellessä solmuun ja otetaan pieni painimatsi asvaltin kanssa, niin voi käydä. Ja sitä paisti, viikonlopun mahdolliset ruvet naamassa voi helposti peittää peitepuikolla ja meikkivoiteella.

Itselläni on yhteensä kuusi lävistysreikää kasvoissani: korvanlehdet, kieli, kaksi reikää alahuulessa ja yksi ns. räkärännissä (en tiedä miksi tuota ylähuulen ja nenän välissä olevaa kohtaa sanotaan). Olenko minä siis rikollinen, narkkari ja alkoholisti, joka kantaa veressään kaiken maailman HIV:tä ja ties mitä? Olenko minä täysin edesvastuuton ihminen, joka "lapioi vaikka paskaa kunhan siitä maksetaan"? Ai niin, olenko minä merkattu huora? Ja kenelle minut on lävistyksilläni merkattu? Haluaisin kunnolliset perustelut näille väittämille. Niitä tuskin koskaan saan, mutta aina voi haluta...

Mielentalon verkkolehdessä oli eilen otsikko Kumoaako tieto luulot? , vielä artikkelia lukematta voin otsikon perusteella todeta, että vaikka nimimerkit Paksu Terhi ja Hoitsut Ojennukseen tämän blogimerkinnän lukisivatkin, puhuisin luultavasti kuuroille korville. Jotkut eivät vain kuuntele, kun yrittää kumota harhaluuloja.


PS. Kun luin tämän merkinnän läpi vielä ennen sen julkaisua, haluaisin vielä kysyä: mitä tekemistä tatuoinnin tai lävistyksen ottamisella on moraalin kanssa?

maanantai 19. syyskuuta 2011

Syömishäiriöiden kauneudesta

Selailin pitkästä aikaa verkkolehtiä. Huomasin sellaisen asian, että nykyään lehdissä kirjoitetaan hirmuvähän syömishäiriöistä. Joka paikassa uutisoidaan uusista laihdutuskeinoista, miten voi mässäillä lihomatta ja anorektiset mallit värittävät katukuvaa ja muotilehtiä. Esimerkiksi Iltalehden alaotsikon, Laihdutus ja painonhallinta, alla on pelkkiä laihdutusvinkkejä, juttuja siitä kuinka joku laihtui niin-ja-niin monta kiloa sillä-ja-sillä keinolla, mutta missään ei mainita sitä, kuinka salakavalasti laihduttamiseen voi jäädä koukkuun ja kuinka kamala pakkomielle siitä voi tulla. Myöskään Iltalehden toisen alaotsikon, Mieli ja masennus, alla ei löydy ensihätään mitään syömishäiriöistä.



Mielestäni olisi tärkeä uutisoida myös laihduttamisen toisesta puolesta, siitä, kuinka helposti siitä voi tulla pakkomielle. Televisio on täynnä tikunohuita malleja, on Huippumalli haussa ja on Mallikoulua ja vaikka mitä. Ai niin, nyt kesällähän taisi alkaa myös se suomalainen kauneusklinikkaohjelma, jonka nimeä en muista. Kaikkialla hoetaan vain, että näin laihdut ja tulet kauniiksi. Eikö sitä voi olla kaunis vähän muodokkaampanakin? Vaateliikkeiden vaatekoot pienenevät ja isommille on sitten pari hassua rekkiä jossain nurkassa täynnä mummovaatteita. Onko se todella niin, että jos olet muodokas, sinä olet ruma etkä saa pukeutua nätisti? Ainakin H&M on sitä mieltä, näköjään. Toinen vaihtoehto on tietysti maksaa itsensä kipeäksi jossain lihavien naisten erikoisliikkeessä ja sieltäkin yleensä löytyy vain sitä mummo-osastoa. Ja kolmas vaihtoehto on sitten tilata postimyynnistä sika säkissä, sovittamatta vaatteita. Esimerkiksi H&M:n kuvastossa kerrotaan olevan niin ja niin suuria vaatteita, mutta liikkeistä et niitä löydä. Ei ihme, että syömishäiriöt ovat yleistyneet, sillä muuten ei ole vaatteisiin varaa. Ja kun H&M sanoo, että sinun on oltava laiha näyttääksesi hyvältä niin se on sitten niin.



Minulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä ja monet ihmiset menneisyydessäni pitivät diagnoosia välttämättömänä, jos aioit väittää, että sinulla on ongelmia syömisen kanssa. Tästähän ongelmani vain pahenivat, kun asia piti kieltää. Minun syömishäiriöhistoriani alkaa vuodesta 1998 tai -99, kun olin 8-9-vuotias. Meillä oli ala-astekavereideni kanssa tapana punnita itsemme vuoronperään ihan vain voidaksemme vertailla painojamme. Ja tietysti laihin oli voittaja, ihana, paras, maailman kaunein tyttö! Niihin aikoihin minä painoin 28 kiloa ja olin pitkän aikaa voittaja. Mutta sitten kasvoin ja painoni nousi yli kolmenkymmenen eikä kukaan enää sanonut minua kauniiksi ja niin minusta tuli ruma, lihava ja inhottava, vain koska painoin yli 30 kiloa.



Tämä luku, 28 kiloa, jäi alitajuntaani mehukkaaksi tavoitteeksi. Halusin viime vuosiin asti saavuttaa tuon luvun, olla taas ihana ja kaunis, oikea keijukainen. Pituuskasvuni loputtua noin 160 senttimetriin painoin 50 kiloa tai jonkin verran alle. Laihimmillani painoin 47 kiloa. Muistan sen hetken, kun menin puntarille jännittyneenä, peloissani vaa'an irvistäviä silmiä ja kun näin, että painoni oli pudonnut lähes viisi kiloa parissa päivässä, minä nauroin ja olin onnellinen, vaikka yritin peittää sen, sillä ongelmani oli juuri huomattu ja sanottu ääneen ja vieressäni oli toruvan näköinen sairaanhoitajaopiskelija.



Aina ala-asteelta lukioon asti (ja vielä muutama vuosi lukion keskeyttämisen jälkeenkin) näin itseni peilistä lihavana ja rumana pullukkana, läskinä, joka ei ansaitse elää. Yläasteella peitin ongelmani, sitä itse edes tiedostamatta, suklaansyönnillä. Ongelmani sai koko ajan suuremmat ja suuremmat mittasuhteet ja loppuaikoina saatoin elää viikon pelkällä vedellä, kahvilla, tupakalla ja alkoholilla. Viikonloput olivat pahimpia, silloin piti olla syövinään, etteivät vanhemmat huomaisi, etten syö. Viikonlopun syömiset saattoivat olla kaksi palaa leipää ja pieni nökäre wokkia, josta söin vain vesikastanjat ja minimaissit.

Tältä näytin vuonna 2007.


Kun jouduin Kellokosken sairaalaan seitsemäksi ja puoleksi kuukaudeksi, sain muiden terapioiden lisäksi ravitsemusterapiaa, joka ei parantanut tilannetta. Terapian sisältö oli sama, minkä olin jo moneen kertaan kuullut kotitalouden ja terveystiedon tunneilla. Hoettiin joka tapaamisessa ravinnon merkitystä ja iänikuista lautasmallia. Se, mikä pelasti minut laihduttamiselta oli parisuhde. Se, että löysin jonkun, joka rakastaa minua lääkityksen aiheuttamasta lihomisesta huolimatta. Vielä nykyäänkin on aikoja, jolloin meinaa päästä itku peiliin katsoessa, mutta useimmiten, kun katson peiliin, näen totuudenmukaisesti kurvini ja muotoni ja pystyn hyväksymään ne. Joskus voin jopa sanoa, että olempas minä nätti tänään. Nykyään en juuri välitä siitä mitä ihmiset minusta sanovat tai ajattelevat. Toiset ovat kuittailleet lihomisestani, toiset kehottaneet laihduttamaan, mutta minä olen ihan tyytyväinen ulkomuotooni. Minulla on rakastava perhe ja vaimo ja ystäviä, se on tärkeintä ja minä voin olla onnellinen kurveineni kaikkineni.

Tältä näyttää Sanni vuonna 2011.


Tekeekö laihuus muka onnelliseksi? Minulle se ainakin loi vain jatkuvia ulkonäköpaineita, ahdistelevia miehiä, pillun-perässä-juoksijoita. Olin tyytyväinen ulkonäkööni vain, kun kylkiluut paistoivat terävinä ihon alta. Kun masennus- ja psykoosilääkkeiden myötä lihoin, vihasin itseäni kilo kilolta enemmän ja vajosin aina vain syvemmälle pohjamutiin. Lopulta, niin helvetin kliseistä kuin se onkin, rakkaus pelasti minut kuihtumiselta. Jos en olisi löytänyt Jennyä, olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi tai viiltänyt vatsani auki kaapiakseni kaiken ihran ihon alta pois. Siinä olisi sitten ollut kaunis kasa jollekin löydettäväksi.

Tässä vielä linkki Syömishäiriöliito SYLI ry:n sivuille.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Mielentalon ovet ovat taas auki!

Näin syksyllä Mielentalo-radio-ohjelma alkaa pyöriä taas radiossa uusin jaksoin. Jaksot ovat myös netissä ladattavina ja kuunneltavina. Niille, jotka eivät ole Mielentalosta kuulleet tiedoksi, että Mielentalo on siis radio-ohjelma, jossa mielenterveyskuntoutujat puhuvat itselleen tärkeistä asioista toimittaja Anne Kärkkäisen johdolla. Olen itsekin ollut Mielentaloa suunnittelemassa, työstämässä ja eräässä jaksossa myös puhumassa.

Asia, josta olen erittäin innoissani on se, että Mielentalo on nykyään myös verkkolehti, jonka kaikki jutut ovat kuntoutujien kirjoittamia. Harmittaa, kun en päässyt kahteen ensimmäiseen Mielentalo-palaveriin nyt syksyllä, koska olen ollut kipeä, kärsinyt keuhkoputkentulehduksesta. Mutta Mielentalossa on kaikkien hyvien puolien lisäksi se, että mukaan voi hypätä lennosta milloin vain. Odotan innolla mitä Mielentalo tällä kaudella tuo mukanaan!

perjantai 19. elokuuta 2011

Sähköhoito - hengenpelastaja

Olen huomannut, että lähes aina, kun kerron jollekin olleeni sähköhoidossa, laukaisen tässä kauhukuvat jostain hirmutoimenpiteestä tai vähintään sähkötuolista tai lobotomiasta. Ajattelin nyt vähän valaista mitä sähköhoito oikeasti on.

Sähköhoito (vanhalta nimeltää pelottava sähkösokkihoito) eli elektrokonvulsiivinen hoito (ECT) on vaikeaan masennukseen käytettävä hoitomuoto ja psykoottisen masennuksen tehoikkain hoitokeino, jota käytetään joskus myös skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen hoidossa. Vaikka hoito on todettu hyvin tehokkaaksi, sitä on pitkään kritisoitu epäinhimilliseksi ja ehkä tästäkin syystä se on Suomessa harvinainen hoitokeino, se viimeinen vaihtoehto.

Sähköhoidosta saatiin ensimmäiset näkyvät tulokset vuonna 1747, kun onnistuttiin palauttamaan tunto potilaan oikeaan käteen, joka lopulta toimi normaalisti (tämä ei siis liity mielenterveyteen). Masennuksen hoidossa sähköä alettiin käyttää 1930-luvulla, kun huomattiin epilepsiaa sairastavien skitsofreniapotilaiden psykoottisten oireiden lieventyvän selvästi epileptisen kohtauksen jälkeen. Joillekin potilaille alettiin aiheuttaa epileptisia kohtauksia keinotekoisesti ja heidän todettiin selvästi hyötyvän niistä. Suomeen ensimmäisen sähköhoitokojeen toi Kellokosken sairaalan ylilääkäri Paavali Alivirta vuonna 1941.

Sähköhoito on nopein ja tehokkain hoitokeino itsemurhavaarassa olevan tai psykoottista masennusta sairastavan potilaan hoidossa. Hoidolla on myönteinen vaikutus mielialaan, ruokahaluun ja uneen ja tulokset näkyvät yleensä välittömästi. Potilaista 70-90 prosentin on todettu hyötyvän hoidosta merkittävästi. Mutta kuten kaikilla hoitomuodoilla, ECT:lläkin on haittavaikutuksensa. Se aiheuttaa lähes poikkeuksetta pysyviä ja vakavia aivotoiminnan häiriöitä, jotka heikentävät muistia sekä ajattelu- ja oppimiskykyä. Jokainen hoitokerta aiheuttaa lisävaurion. Lisäksi voi ilmetä lihas- ja päänsärkyä.

Itse toimenpide on nopea ja yksinkertainen. Potilas nukutetaan kevyesti (toisin kuin ennen) ja hänen päähänsä asetetaan kaksi elektroidia, joiden avulla potilaan päähän johdetaan 70-130 voltin jännite 0,1-0,5 sekunnin ajan. Jännite aiheuttaa muutaman kymmenen sekunnin kestoisen kouristuksen. Potilaan annetaan nukkua heräämössä tunnin verran ja herättyään hänellä on lupa syödä, juoda ja ottaa lääkkeensä. Potilas saattaa herättyään olla sekava, joten häntä on pidettävä silmällä vuorokauden ajan. Hoitoa annetaan 2-3 kertaa viikossa, yhteensä 4-12 kerran verran.

Tulokset ovat yksilöllisiä, kuten aina. Joillakin potilailla masennus uusiutuu herkemmin, toisille riittää yksi hoitojakso. Jos näyttää siltä, että masennus uusiutuu, voidaan antaa ylläpitohoitoa, jossa potilas käy saamassa sähköhoitoa 2-6 viikon välein. Yleensä potilas on hoitojakson ajan sairaalassa, mutta on mahdollista käydä hoidossa myös polikliinisesti kotoa käsin.

Päätös sähköhoidon aloittamisesta tehdään aina yhteistuumin hoitavan lääkärin ja potilaan kanssa. Jos potilas on itse siinä kunnossa, ettei pysty päätöksiä tekemään, suostumuksen voi antaa hänen läheisensä.  Kuten jo aiemmassa blogimerkinnässä kerroin, on potilaalle tehtävä hänen oma tilansa ja hoidon haittavaikutukset selviksi.

Yksi syy siihen, että sähköhoito pelottaa on elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jossa kuvataan sellaista sähköhoitoa, jollaista ei anneta nykyään, ei ole koskaan annettu eikä tulla koskaan antamaankaan. Elokuvia ei siis kannata aina uskoa.

Itselläni sähköhoito oli hengenpelastaja. Mitkään lääkehoidot eivät tepsineet, eivät terapiat eivätkä keskustelut. En juuri puhunut tai syönyt ja olin itsemurha-altis. Sähköhoidon avulla toivuin nopeasti, mutta masennukseni uusiutui jonkin ajan kuluttua, tälläkin kertaa sähköhoito auttoi. 21 ikävuoteen mennessä olen saanut sähköhoitoa kaksi kertaa sairaalassa, kerran ylläpitohoitona ja nyt polikliinisesti. Haittavaikutuksistaan huolimatta sähköhoito on parantanut elämäni laatua huomattavasti.

Itse en oikein tahdo ymmärtää sähköhoitopelkoa. Mitä pelottavaa on siinä, että sinut nukutetaan ja kun heräät, on pieni jomotus ohimoilla? Sitäpaitsi, sinua on toimenpiteen aikana vahtimassa vähintään kolme ihmistä komplikaatioiden varalta ja heräämössäkin vielä yksi. Lisäksi sinua vahditaan vielä seuraavan vuorokauden ajan, ettei ilmene mitään.




perjantai 29. heinäkuuta 2011

Natsismilla ei ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa!

En ole taas pitkään aikaan päivittänyt blogiani. Johtuu puhtaasti inspiraation puutteesta. Jotenkin ajatukset ovat vain jurranneet paikallaan ja niin olen minäkin. Eilen kuitenkin, kun istuimme lähibaarin terassilla limua juoden (ihan oikeasti pelkkää limua), kuuntelin sivukorvalla viereisen pöydän sanaharkkaa. Eräs baarifilosofi oli ärhäkkäästi sitä mieltä, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa. Että kaikki juutalaiset ovat paskamaisia takinkääntäjiä ja muutenkin aivan paska kansa ja heitä saa ihan luvan kanssa vihata. Ujona pikkutyttönä en uskaltanut mennä vihaiselle juopolle laukomaan mitään vastaväitteitä tai muuten vain vittuilemaan. Tästäkin aiheesta päätin siis pelkuruuksissani jauhaa blogiini.

Ensimmäisenä natsismista tulee mieleen holokausti eli siis etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha toisen maailmansodan aikana, jossa juutalaiset olivat pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausi tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa. Kun palataan tähän väitteeseen, ettei natsismilla ole mitään tekemistä juutalaisvihan kanssa, alkaa väkisinkin ajatella, että jännästi ne kaikki juutalaiset ihan sattuman kaupalla päätyivät keskitysleireille ja kaasukammioihin tapettaviksi. Vai tarkoitettiinko tällä takinkääntäjä-jutulla ihan kirjaimellisesti sitä, että juutalaiset kivasti kävelevät kauppaan ja ostavat kääntötakin, jota sitten kääntelevät?

Jos aletaan ihan muutaman esimerkkihenkilön kautta käymään läpi näitä hirveitä juutalaisia takkinsa kääntäjiä. Oliko esimerkiksi Frida Kahlo takinkääntäjä? Heti menetti oman kuvallisen äänensä ja lähti uimaan valtavirran mukana kuin kuollut kala, kun sai pari omaa näyttelyä järjestettyä. Entäpä Woody Allen, Stephen Spilberg, Natalie Portman, Albert Einstein, Elizabeth Taylor... Kaikki kamalia kääntötakkisia juutalaisia, hyi! Jeesuskin oli (jos nyt oikeasti edes oli olemassa) juutalainen. Ja ilman Jeesusta ei olisi ev.lut. seurakuntaa, joka kuulemma on se ainoa, oikea ja kaikkei paras lahko.

Entäpä sitten esimerkiksi Timo Soini? Hän ei ole juutalainen, vaan katolilainen, sen tiedän, mutta takkiaan jatkuvasti kuitenkin kääntelee. Miten tämä sitten on mahdollista? Eivätkö ne olleetkaan ne juutalaiset? Ai niin, mutta eihän Timo Soinista voi mitään pahaa sanoa, kun EU:sta haluaa pois ja markan takaisin, abortin kieltää ja varmaan Suur-Suomenkin perustaa. Hieno mies siis.

En nyt lähde tätä aihetta enempää analysoimaan. Taitaa olla tällä baarifilosofilla vain jonkinlaisia lapsuudentraumoja. Haki ehkä johonkin kouluun, jossa oli juutalainen rehtori, eikä päässyt sisään. Tai jotain sinne päin, en tiedä. Minä nyt vain satun olemaan tällainen avarakatseinen rotupetturi, mitäs minä mistään tietäisin. Mutta mietin vain. Aikani kuluksi.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kun sinä katosit

Minä olen nykyään erilainen. Lähes vuoden olen ollut erilaisempi kuin ennen. Menimme Jennyn kanssa naimisiin viime syyskuussa ja siitä asti minussa on ollut outo tyhjyyden tunne. Se tulee ja menee ja tulee taas aina vain voimakkaampana. Tämä ei johdu millään tavalla Jennystä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää parasta ystävää.
Olimme hänen kanssaan maailman parhaat ystävät 11 vuoden ajan. Niin paljon muistoja, jotka nykyään vain satuttavat, sillä minulla ei ole enää ketään kenen kanssa nauraa niille, itkeä niille, muistella niitä. Pyysin häntä viime kesänä kaasokseni, sen illan jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen soittanut, lähetellyt tekstiviestejä, kirjeitä, meilejä, ei koskaan vastausta. Tiedän, ettei hän ole kuollut, sillä näen hänet silloin tällöin Facebookissa.

Hänen oli tarkoitus järjestää minulle polttarit, mutta kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Lopulta Jenny järjesti ne minulle. Tai no, rahoitti ja kutsui ystäväni. Häissä pidättelin itkua sekä onnesta että surusta, sillä tajusin vasta kaiken sen ilon ja juhlan keskellä, ettei hän tulisi.

Minulla oli 11 vuoden ajan paras ystävä ja minä niin luulin, että olisimme parhaat ystävät hamaan loppuun asti. Nyt minussa on tyhjä kohta, jota en osaa antaa kenenkään muun täyttää. Välillä olen vihainen hänelle siitä, että hän mitään sanomatta jätti minut ja katosi. Välillä kaipaan häntä. Välillä kirjoitan kyynelten välistä hänelle kirjeitä. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole enää ketään ja ettei minulla ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Välillä tuntuu, että olisi paras vain kuolla pois.

Minä sairastan masennusta ja kaikki tietävät sen. Me olimme erottamaton kaksikko ja kaikki tiesivät sen. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on, mitä hän tekee, kenen kanssa. Nyt on vain minä. Minä ja masennus.

Minulla on Jenny vierelläni ja tiedän sen ja rakastan sitä. Mutta minulla ei ole enää parasta ystävää, minussa on tyhjä kohta ja masennus, joka haluaa olla minun paras ystäväni.


Viime yönä minä näin unta, jossa löysin sinut, mutta sitten minä heräsin.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Potilaan oikeuksista

Sain vasta tässä taannoin tietää, että potilailla on muitakin oikeuksia kuin hakea korvauksia, jos jokin on hoidon yhteydessä mennyt radikaalisti pieleen. Tai ylipäätään, että potilaille on säädetty jonkinlaiset oikeudet, joita hoitavan tahon olisi noudatettava. Otin oikeuksista selvää ja ajattelin kertoa niistä muille tietämättömille, sillä harvemmin hoidon yhteydessä niistä kerrotaan.

Ensinnäkin potilaalla on oikeus hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon ja hyvään kohteluun. Jokaisella on oikeus terveydentilansa vaatimaan hoitoon, joka on laadultaan hyvää. Potilasta on kohdeltava siten, että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan eikä ihmisarvoa loukata. Potilaan äidinkieli, kulttuuri ja yksilölliset tarpeet on otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon. Palveluita on annettava siten, ettei ihmistä aseteta eri asemaan esimerkiksi iän, terveydentilan tai vammaisuuden perusteella. Hoitopäätöksiin saatat vaikuttaa ainoastaan lääketieteelliset syyt. Palvelut ja hoidot on oltava saatavilla riippumatta millä paikkakunnalla potilas asuu.

Potilaalla on oikeus päästä kiireelliseen hoitoon nopeasti, jos terveydentila sitä vaatii. Esimerkiksi terveyskeskukseen on saatava arkipäivinä virka-aikaan puhelinyhteys välittömästi. Hoitoon pääsyn kiireellisyyden voi arvioida jo puhelimessa, mutta vastaanottoaika on saatava kolmessa arkipäivässä, jos terveydentila sitä vaatii. Potilaalle on ilmoitettava vastaanottoaika, ajan muuttuessa on heti ilmoitettava syy ja uusi vastaanottoaika. Mikäli sairaala ei pysty hoitamaan potilasta määräajassa (aikuisilla korkeintaan puolen vuoden jonotus, lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyen jonotusaika on korkeintaan kolme kuukautta), on sairaalan järjestettävä hoitopaikka toisesta sairaalasta tai yksityiseltä eikä se saa aiheuttaa potilaalle lisäkuluja.

Potilaalla on oikeus saada itseensä liittyviä tietoja. Hoitavan tahon on oma-aloitteisesti selvitettävä potilaalle hänen terveydentilansa. Potilaalle on kerrottava kaikista hoitoon liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä hoidosta päätettäessä. Potilaalle ei kuitenkaan saa antaa tietoja, joita hän ei halua. Tiedot on annettava niin, että potilas ymmärtää niiden sisällön, tarvittaessa huolehdittava tulkkauksesta.

Potilaalla on itsemääräämisoikeus. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan ja hänen tahtoaan on kunnioitettava. Potilaalla ei kuitenkaan ole oikeutta saada mitä tahansa hoitoa hän haluaa. Jos potilas ja lääkäri eivät tule yhteisymmärrykseen keskenään, hoidosta päättää viimekädessä lääkäri lääketieteellisten syiden perusteella.

Lisäksi potilaalla on oikeus valittaa. Hoitoon tyytymätön voi tehdä muistutuksen hoitolaitokselle, jossa auttaa tarvittaessa potilasasiamies, joka on löydyttävä jokaisesta sairaalasta. Potilasasiamies myös antaa tietoja potilaan oikeuksista ja auttaa muistutuksen lisäksi kantelun tai korvaushakemuksen teossa.


Ennen kuin sain nämä oikeudet käsieni ulottuville, en tiennyt esimerkiksi potilasasiamiehestä hölkäsen pöläystä tai sitä, että terveyskeskukseen on saatava aika kolmen päivän sisällä. Esimerkiksi Tesoman terveyskeskuksesta saa ajan kyseiselle viikolle vain, jos soittaa maanantaina heti linjojen auettua. Hyvällä tuurilla vielä tiistaina voi saada ajan, mutta yritäpä soittaa keskiviikkona, et saa aikaa ollenkaan, pitäisi mennä sairaana moneksi tunniksi istumaan terveyskeskuksen aulaan odottamaan pääsyä hoitajalle eikä lääkärille pääsy ole ollenkaan varmaa. Kuka haluaa sairaana istua jossain aulassa kovalla penkillä ties kuinka monta tuntia? Kysyn vain. Ja soittaessakin saa odottaa parikymmentä minuuttia, että vastataan.

Entäs tämä potilasasiamies? Miksei hän ole tullut ikinä kertomaan minulle oikeuksistani ja miksen ole tiennyt tällaisen henkilön olemassa olosta? Sairaalassa ollessani olen kyllä saanut oikein asiallista hoitoa, joka ei ole poikennut näistä säännöistä, mutta olisi silti ollut ihan kiva tietää, että minullakin oli jotain oikeuksia. Entäs he, joille on tehty näiden sääntöjen vastaisesti? Ovatko he tienneet potilasasiamiestä? Miksei tätä potilasasiamiestä esitellä heti sairaalaan tullessa potilaalle, jos jotain oikeuksien rikkomista vaikka tapahtuisi? Eihän potilas edes voi tietää, että hänellä on mitään oikeuksia ellei niitä hänelle heti alkuun kerrota, niin kuin en minäkään tiennyt.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Pakkohoito lakkautettava

Törmäsin tässä adressiin, jossa vaaditaan pakkohoidon lakkauttamista sillä perusteella, että se on kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että kyseinen henkilö on rikkonut lakia. Adressi vaatii jokaisen kansalaisoikeuksien takaamiseksi pakkohoidon kieltämistä perustuslailla.

"Psykiatrinen pakkohoito tarkoittaa ihmisen kansalaisoikeuksien riistoa ilman, että sen kohteeksi joutuneen henkilön on tarvinnut rikkoa mitään lakia. Psykiatrinen pakkohoitopäätös tehdään näennäistieteellisten psykiatristen diagnoosien nojalla. Näin psykiatria laittaa osan ihmisistä oikeudettomaan kastiin, koska heihin voidaan mielenterveydellisten diagnoosien nojalla soveltaa psykiatrisia pakkokeinoja.

Mielenterveyslaissa olevien pakkohoidon kriteerien mukaan psykiatriseen pakkohoitoon suljettavan ei edes välttämättä tarvitse olla "vaarallinen", vaan pelkkä uhka "mielisairauden pahenemisesta" riittää.

Psykiatria loukkaa pakkohoitopotilaiden ruumiillista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta syöttämällä heille pakolla psyykelääkkeitä. Psykiatriassa voidaan pakkohoitopotilaita kiduttaa sitomalla kiinni pitkiksi ajoiksi.

Rikosasioiden syyntakeettomuusmenettely on poistettava täyden syyntakeettomuuden osalta, ja kaikki ihmiset on tuomittava lain edessä yhtäläisesti."


Adressin alkuunpanijan mielestä pakkohoitopäätös siis tehdään näennäintieteellisten diagnoosien perusteella. Mielenkiintoista. Ainakin minun elämänlaatuani tämä näennäistieteellinen diagnoosi on parantanut huimasti sen mukaisen lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen myötä. Minun kohdallani vasta pakkohoito näytti minulle tilanteen vakavuuden ja sen, että olin oikeasti vaaraksi itselleni.

Jospa valaisisin vähän tätä pakkohoitoasiaa.

Ensinnäkään pelkkä epäily ei riitä perusteeksi pakkohoitomääräykselle. Täysi-ikäinen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon vain, jos kaikki seuraavat kolme kohtaa täyttyvät:
  • henkilön todetaan olevan mielisairas
  • henkilö on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen joko pahentaisi olennaisesti tämän sairautta ja / tai vaarantaisi itse potilaan tai muiden terveyttä ja turvallisuutta
  • muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä tai eivät sovellu käytettäviksi
Alaikäinen voidaan määrätä pakkohoitoon myös vakavan mielenterveydenhäiriön perusteella (varsinainen mielensairauden kriteeri ei välttämättä täyty). Pakkohoitomääräykseen tarvitaan kahden, mielellään kolmen eri lääkärin kannanotto. Tämä ei välttämättä vielä edes riitä, sillä vastaanottavan lääkärin on myös arvioitava henkilön tila ja voi joko ottaa tämän tarkkailuun tai kotiuttaa. Tarkkailu kestää neljä päivää vastaanottopäivää seuraavasta päivästä lukien, jonka jälkeen hänet joko pidetään hoidossa tai kotiutetaan. Pakkohoidossa henkilö voi olla enintään kolme kuukautta, jonka jälkeen  hän voi jäädä hoitoon omasta tahdostaan, hänet voidaan kotiuttaa tai voidaan hakea tahdon vastaiselle hoidolle jatkoa. Jatkettu pakkohoito voi olla enintään kuusi kuukautta.

Tässä pakkohoito pähkinänkuoressa. Mitä adressin sisältöön vielä tulee, lepositeet ovat psykiatrisessa sairaalahoidossa äärimmäinen toimenpide silloin, kun potilas on selvästi vaaraksi itselleen tai muille eikä yrityksistä huolimatta rauhoitu.

Joillekin pakkohoito on ainoa keino saada apua, niin se oli minullekin. Kerran viikossa puhumassa käyminen ei todellakaan riittänyt, lääkitys ei ollut sopiva, en ollut halukas yhteistyöhön hoitajani kanssa ja halusin vain kuolla. Joillekin taas pakkohoito olisi ainoa keino saada apua, mutta hoitoon ei päästä (esim.). Joissain tapauksissa hoitoa tarvitseva täysi-ikäinen ei suistu edes tutkimuksiin, joissa mielensairaus voitaisiin todeta, vaikka henkilö on itselleen ja muille vaaraksi.

Pakkohoitoa ei missään nimessä saa kieltää, päinvastoin tarkkailujaksolle pääsyä olisi helpotettava ja omaisia kuunneltava.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Sielunhoitoterapialla voit parantua homoudesta

Helsingin sanomien sivuja tutkiessani törmäsin uutiseen, jossa kerrotaan joidenkin sairaanhoitajien harjoittavan sielunhoitoterapiaa, jolla voi parantua mm. homoudesta. Aiemmin törmäsin sielunhoitoterapiaan Suomi24-foorumilla, jossa nimimerkki Ville V. kertoi parantuneensa vaikeasta masennuksesta (BDI 29) tällä keinolla.

Sielunhoitoterapia on yhdistyksen mukaan ammatillista ja kristillistä terapiatyötä. Lähtökohtana on näkemys Jumalan eheyttävästä ja parantavasta työstä. Terapiassa uskotaan Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen, että Hän vaikuttaa terapiahoitotilanteessa. Sielunhoitoterapian osa-alueet ovat:


- tämänhetkisen elämäntilanteen kartoitus
- perusturvallisuuden kartoitus
- perustrauman etsiminen
- syyllisyys- ja tunnemekanismin etsiminen
- identiteetin ja itsetunnon kartoitus
- identiteettiä ja itsetuntoa eheyttävä työskentely

Identiteettihän tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään, jonka perustana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet. Miksi siis jonkin taho haluaa lähteä "auttamaan" toisia muuttamaan identiteettiään "oikeanlaiseksi". Mielestäni oikeanlainen identiteetti on sellainen, johon kyseinen henkilö on itse tyytyväinen, kokee sen omakseen ja jonka on hyväksynyt. Tällainen identiteetin sörkkiminen ulkopuolisen toimesta on suorastaan pöyristyttävää!

Ymmärrän, että jotkut kiihkouskovaiset haluaisivat poistaa homouden maailmasta, mutta että sairaanhoitajat, joiden pitäisi tietää identiteetin merkitys, haluavat tällaista tehdä. Mielestäni sairaanhoitajien tehtävä on auttaa ihmisiä fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa, jota homous ei todellakaan ole. Mielestäni on täysin ihmisten ahdasmielisyyden vika, että jotkut homot joutuvat lymyämään kaapeissaan tai haluavat muuttua heteroksi. Tässä yhteiskunnassa nyt vain olisi paljon helpompi olla heterona.

Minun mielestäni seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Jo kaapissa piileskely on rankkaa, mutta jos joutuu kieltämään homoutensa, se on vielä tuhoisampaa, se on sama asia kuin itsensä kieltäminen ja voi johtaa jopa itsemurhaan. On tärkeää, että ihminen saisi olla oma itsensä ja että muut hyväksyisivät hänet juuri sellaisena kuin on. Homous ei ole valinta, ei sairaus, ei riippuvainen kasvatuksesta saati muoti-ilmiö; homoksi synnytään. Jossain vaiheessa ihminen alkaa tutkiskella ja etsiä itseään, omaa identiteettiään: toiset huomaavat kiinnostuvansa vastakkaisesta, toiset samasta sukupuolesta.

Se miksi homoutta pidetään muoti-ilmiönä johtuu mielestäni siitä, että nykyään yhteiskunta on suvaitsevaisempi kuin ennen, joskin edelleen on niitä ihmisiä, jotka eivät voi homoutta hyväksyä. Ihmisillä siis on hieman matalampi kynnys tulla kaapistaan ulos. Homoutta on ollut aina, mutta sitä ei ole saanut toteuttaa ja kaapin ovet ovat yhteiskunnan paineesta pysyneet lukittuina. Nykyään valtavirrasta poikkeavuutta katsotaan jo hieman erilailla, mutta parantamisenvaraa on edelleen.

Kuten Älä alistu -kampanjakin näytti meille, edelleen on ihmisiä, joiden mielestä homous on parannettavissa oleva sairaus. Ihmeellistä kyllä, homouteen ei ole mitään lääketieteellistä parannuskeinoa, ainoa tapa "parantaa" itsensä on ottaa Jeesus vastaan ja hän tekee sinusta heteron. Mielenkiintoista.

Entäpä tämä nimerkin Ville V. tapaus? Hän sanoo sairastaneensa vaikeaa masennusta ja, että hänen BDI-tuloksensa oli pahimmillaan 29 pistettä ("se on aika paljon", hän sanoo). Se ei mielestäni ole kovin paljon. BDI-testin ohjeena on harkita lääkärille puhumista, mikäli tulos on 17 pistettä tai enemmän. Yli 30 pistettä saavia kehotetaan hakemaan apua. Itselläni oli pahimmillaan yli 50 pistettä ja se oli jo helvetillinen olotila.

Ville V. sanoo, etteivät mitkään lääkkeet, terapiat tai vertaistukiryhmät auttaneet hänen hirveään tilaansa ja niin hän hakeutui sielunhoitoterapiaan ja on nyt ollut kaksi viikkoa onnellisesti ilman lääkkeitä. On tietysti aina hienoa, kun ihminen selviää masennuksesta, mutta silti minua ihmetyttää tällainen ihmeparantuminen. Tiedä sitten, jos kyseessä oli vain jokin vuodenajoista riippuvainen alakuloisuus, josta hän hätääntyi, kuka tietää. Hän sanoo myös, että hänen puolestaan on rukoiltu ennenkin, mutta sekään ei ole auttanut, vasta tämä sielunhoitajan rukoilu auttoi ja pim! hän on terve.

Jänniä nämä ihmeparantajat, jotka voivat parantaa aivan kaiken.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kevättä rinnassa

Kevät on taas saapunut Suomeen pitkän ja lumisen talven jälkeen. Mutta mitkä ovat varmoja kevään merkkejä? Leskenlehdet eivät ole hyvä esimerkki, sillä niiden aikaan kevät on jo lähes kesässä. Kevään tulosta nyt tietysti kertovat vesisateet, jotka sulattavat metrisiä kinoksiamme, päivien piteneminen ja se, että aurinko ylipäätään näkyy taivaalla. Kesäaikaankin ollaan jo siirrytty, mutta mitkä seikat esimerkiksi kaupunkien katukuvassa kertovat keväästä?

Yksi varma kevään merkki on sanoma- ja aikakauslehtien sivuilla jylläävä jokavuotinen koirankakkakeskustelu, joka on jälkiviisautta parhaimmillaan. Talvi on mennyt ja kikkareet jätetty tienposkeen ajat sitten, miksei tämä koirankakkaongelma vaivaa ihmisiä jo talvisin niin paljon, että se ylittäisi yleisöpalstoille kirjoittamisen kynnyksen? Olen myös miettinyt sellaista, että koska nämä palstoille joka vuosi kirjoittavat ihmiset oppivat, etteivät ne koiranomistajat, jotka niitä kakkoja keräämättä jättävät koskaan tästä lehtiin kirjoittelusta opi? Tuskin edes lukevat näitä keskusteluja keväisin. Minulla ainakin entisenä koiranomistajana on kolme asiaa, jolloin en kerää: 1) jos koiran vatsa on kuralla, 2) jos kakkapussit ovat yksinkertaisesti unohtuneet kotiin ja 3) jos maahan on satanut puuterilumi, jonne kakka uppoaa, en todellakaan ala sitä sieltä lumen seasta kaivella ja etsiä. Muutoin pyrin keräämään, silloin kun koiran omistin. Sitä paitsi, onko se nyt niin maailmanloppu, jos niitä ei kerää? Sinnehän ne maatuvat maan sulettua. Tietystikään ei ole mukava sellaiseen astua, mutta sitä voi myös katsoa mihin astuu.

Toinen varma kevään merkki on feissarit. Kevät on alkanut, kun näkee muutaman onnettoman feissaajan kadulla. Kesään mennessä niitä onkin jo niin paljon, ettei ohi pääse ja ensimmäisestä päästyään onkin jo toinen kimpussa. Feissarit ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta he ärsyttävät minua, sillä minulla on vaikeuksia sanoa ei ja osalla niistä järjestöistä, joita feissarit edustavat on ihan hyvät tarkoitusperät, jolloin minulle tulee vähän huono omatunto, kun sanon ei tai kävelen vain ohi sanomatta sanaakaan ja katsomatta silmiin. Eniten minua feissareissa ärsyttää se, että jotkut heistä eivät lopeta jankuttamistaan ja jätä minua rauhaan, vaikka sanon olevani hyvin pienituloinen työkyvyttömyyseläkeläinen eikä minulla oikeasti ole senttiäkään lahjoittaa mihinkään tarkoitukseen, oli se kuinka hyvä tahansa. Toisaalta taas minua säälittää aivan hirveästi nämä feissarit, joille kaikki ovat niin ilkeitä ja palkka surkea. Joutuu kuumana kesäpäivänä kiusaamaan ihmisiä taukoamatta, sillä palkkaa saa sen mukaan, kuinka monta jäsentä järjestöönsä kerää.

Kolmas asia, mistä huomaa kevään viimein tulleen on juoppojen putkahtaminen katukuvaan. Aurinko alkaa lämmittää ja juopot heräävät talviuniltaan ja valtaavat kadut. Joillain kevät vain nousee päähän. Saa taas kuunnella sitä ihanaa keväistä sammallusta, joka on kuin lintujen laulu: kevät on saapunut. Mutta keväiset juopot voivat myös olla vaarallisia kuten karhutkin, jotka ovat juuri nousseet talviuniltaan. Ei sovi käydä ärsyttämään, sillä juopot liikkuvat ryhmissä, he puolustavat laumansa jäseniä ja voivat käydä kiinni.

Olkaa siis varoivaisia, kevät on petollista aikaa. Katsokaa siis mihin astutte, älkää ottako katsekontaktia feissarin kanssa älkääkä ärsyttäkö juoppoja. Hyvää kevättä!

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Sairaus vai päävika?

Aamulehden nettisivuja selatessani eksyin taas naurettaville teille. Päädyin tylsistyneen harhailun lopputulemana Kemppainen Ari Johanneksen blogiin. Blogikirjoituksen luettuani lukaisin muutaman kommentin, joita teksti oli saanut ja tulin tulokseen, että minun on aivan turha kommentoida suoraan kirjoittajalle, sillä kokemani perusteella voin sanoa homovastaisen olevan ensinnäkin täysin kuuro homomyönteisen rakentaville kommenteille. En usko Kemppaisen edes haluavan ymmärtää homoutta, hän vain haluaa olla sitä vastaan. Toiseksi hän haluaa nimenomaan lääketieteellisiä perusteita sille, miksi homous olisi ok. Ja vaikka onnistusinkin laittamaan kirjoittajalle luun kurkkuun, ei se hyödyttäisi mitään, sillä kommentteja luekiessani huomasin hänen väittelytaktiikkansa olevan: jos et osaa sanoa mitään perusteluja sille, miksi toinen on väärässä, hauku hänet. Mitä turhia siis puhua kuuroille korville, kun voi puhua jonkun toisen korville.


Kemppaisen mukaan homous ja lesbous on joko sairaus tai päävika. Jo otsikossa kerrotaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa, että homous olisi hyväksyttävää ja ihan tervettä siinä missä heterouskin. Minun pätevyyteni ei riitä antamaan mitään lääketieteellistä lausuntoa homouden puolesta, mutta itsekin lesbona voin sanoa, että toiset ihmiset vain ovat homoseksuaaleja. Sille ei voi mitään. Eikä sille edes pidä voida mitään. Mielestäni kaikkea muuta tulisi suvaita paitsi suvaitsemattomuuttaa. Ideologialleni uskollisena minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa näin ollen siis suvaita Kemppaista tai hänen mielipiteitään.

Kemppaisen mielestä parisuhde on terve vain, jos siinä ollaan lisääntymistarkoituksessa. Ja näin ollen homoseksuaalisuus ei voi olla tervettä, sillä homo- ja lesbosuhteissa ei voi luonnollisin keinoin lisääntyä. Entäs sitten ne heterot, jotka eivät edes halua lisääntyä? Tiedän itsekin heteroita, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo saada lapsia, oli syy sitten maapallon ylikansoittuminen tai mikä vain. Lapsettomuuden valitsemisen syillä ei mielestäni ole tässä merkitystä. Eli siis onko seksin harrastaminenkin sairasta, jos sitä tekee ihan vain nautinnon vuoksi eikä lisääntymistarkoituksessa?

Kirjoituksessaan Kemppainen vertaa homouden hyväksymistä ilman syväluotaavia lääketieteellisiä tutkimuksia testaamattomien lääkkeiden ihmisille kauppaamiseen. Hän on tekstissään huolissaan homomyönteisyyden vaikutuksista lapsiin. Että homomyönteinen ilmapiiri vaarantaa lapsen kasvun, kehityksen, mielenterveyden ja seksuaalisen suuntautumisen (lapsethan pitää kasvattaa heteroiksi). Homomyönteisyys on siis vaaraksi ympäristölle, sillä valtaosa ihmisistä - toisin kuin Kemppainen - eivät tiedä miten sairasta homous on.

Homojen adoptio-oikeus olisi Kemppaisen mukaan ehdottoman vaarallista lapsen turvallisen ja luontevan kasvuympäristön kannalta. Millä perusteella homovanhemmat eivät olisi turvallinen kasvuympäristö lapselleen ihan siinä missä heterovanhemmatkin? Vanhemmuudessa kyse on rajoista, huolenpidosta ja rakkaudesta, ennen kaikkea juuri rakkaudesta. Ja kyllä, lapsi tulee saamaan molempien sukupuolten mallin myös homovanhemmiltaan, sillä onhan lapsella muitakin sukulaisia ja läheisiä ympärillään, jotka edustavat toista sukupuolta kuin vanhemmat. Miksei lapsi voisi saada vaareiltaan, sediltään, enoiltaan ynnä muilta miehen mallia, jos hänellä sattuu olemaan kaksi äitiä?

Kemppaisen kirjoituksessa minua naurattaa sisältöä enemmän se, ettei koko kirjoituksessa ole kai ainuttakaan oikeaoppista yhdyssanaa. Mielestäni kannattaisi opetella kirjoittamaan ennen kuin alkaa kirjoittaa Aamulehden sivuille yhtään mitään. Jotenkin Kemppaisesta tulee mieleen pahimman luokan skinhead, että kaikkea normaalista poikkeavaa (normaali = valkoihoinen suomalainen hetero, jolla ei ole ainakaan diagnosoitu minkäänlaista mielenterveydenhäiriötä ym.) pitää vihata ja arjalaista ihannettaan julistaa joka paikassa kielioppivirheiden saattelemana. Lisäksi Kemppainen kaljuna punaniskana myös näyttää uusnatsilta. En ole Kemppaiseen tätä hänen blogimerkintäänsä enempää vaivautunut syventymään, joten ties vaikka olisikin uusnatsi.

Minä ainakaan en kaipaa minkäänlaista lääketieteellistä todistetta sille, että homous on tervettä ja hyväksyttävää siinä missä heterouskin. Olen tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olen - lesbona. Minulla on loistava parisuhde, olen viimein sinut itseni kanssa ja minulla on seksuaali-identiteettini löytymisen jälkeen paremmat välit perheeseeni kuin koskaan aiemmin. Miksi siis haluaisin vielä jonkun ulkopuolisen lausunnon ja siunauksen sille, että olen hyväksyttävä juuri tällaisena? En minä tarvitse ulkopuolisen lupaa onnellisena olemiseen, kukapa tarvitsisi.

Selkeä syy siihen, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin

Tänään onnistuin taas vihastumaan törmättyäni Facebookissa linkkiin, joka ohjasi minut Puheenvuoroon, jossa Leif Norrgård kirjoittaa, ettei raiskatullakaan ole oikeutta aborttiin ja tähän on kuulemma selkeä syy: J-la (sillä "älä lausu turhaan herrasi nimeä"). Norrgårdia innoitti kirjoittamaan mediassa uutisoitu juttu, jossa kansanedustaja Timo Soini meni sanattomaksi yhdeksäsluokkalaisen kysyessä Soinin kantaa siihen miksei raiskattu nainen saisi tehdä aborttia. Norrgård yrittää kirjoituksellaan pelastaa ihailemansa Soinin suostaan.

"Yleisesti ajatellaan, ettei itse abortin kohteeksi joutuvalla ole mitään sanottavaa tai mitään oikeutta kyseisessä prosessissa, vaikka juuri hänet on aikomus raa'asti surmata äitinsä kohtuun!" 

Ihan maalaisjärjellä ajatellen en usko, että abortin kohteeksi joutuvalla on mitään sanottavaa asiaan, sillä eihän syntynytkään lapsi osaa heti puhua tai ilmaista kantaansa muutoin kuin itkemällä, nauramalla tai olemalla hiljaa. Sitä paitsi, aborttia ei tehdä lapselle eikä edes sikiölle vaan alkiolle. Norrgårdin tapaan ajatellen ei miehelläkäään ole mielestäni oikeutta tyydyttää itseään käsin, sillä silloinhan siittiöt menevät hukkaan ja uusi elämä jää syntymättä.

"Mitä sellaista pahaa kyseinen viaton pieni lapsi on tehnyt, että hänet pitäisi kiduttamalla ottaa hengiltä?" 

Tässä lainauksessa Norrgårdin tekstistä loistaa silmään taas sana lapsi. Mitä pahaa tämä tosiaan on tehnyt? Ei mielestäni mitään, mutta voisi myös kysyä mitä pahaa miehen sperma ja siinä uivat siittiöt ovat tehneet tullessaan julmasti vemputetuksi talouspaperiin ja heitettyä roskiin. Viattomat elämän alut. Ja voihan myös omasta halustaan raskaana olevalle naiselle tulla keskenmeno. Mitä pahaa kohdussa kehittyvä viaton sikiö on tehnyt väärin, kun luonto, J-la tai jokin muu taho hänet niin julmasti riistää äitinsä kohdun turvallisesta lämmöstä? 


Kirjoituksessaan Norrgård vertaa abortin tekevää naista pankkiryöstäjään, joka ampuu siinä sivussa pari sivullista päästäkseen pakoon ja syyllistää naisia siitä, että heidät raiskataan. Hänen mielestään jokaisen naisen olisi siis pukeuduttava peittävään sariin päälaesta varpaisiin ja nähtävästi olettaa, että raiskaukset näin loppuisivat. Eikö sariin pukeutuvia sitten raiskata? Katoavatko raiskaajien halut kokonaan, jos he eivät näe paljasta pintaa. Hän sanoo tietävänsä tapauksia, joissa nainen on itse syyllistynyt raiskatuksi tulemiseen pukeutumalla "vapaamielisen seksikkäästi". Hän sanoo myös, että enin osa raiskauksista on naisten omaa syytä, mitäs pukeutuvat kesäisin kuumuuteen varautuen ja "antautuvat intiimiin seurustelusuhteeseen lähes tai kokonaan tuntemattoman miehen kanssa". Mietin vain kuka alkaa seurustella täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Minä ainakin haluan vähän tuntea ihmistä ennen seurustelun aloittamista. Ja minun käsitykseni mukaan minulla on oikeus pukeutua sään mukaan siinä missä kaljamahainen mieskin saa kulkea ilman paitaa.

"Hmmmm... Ymmärrän kyllä, että tämä kirjoitukseni ei synnytä raikuvia aploodeja vapaamielisesti ja seksikkäästi pukeutuvien 'kiertopalkintojen' mielissä ja että se on punainen vaate vihervasemmistolle ja feministilesboille, mutta totuus on hyvä tuoda esille, koska joukkomedia on siitä täysin vaiennut!"

Kirjoituksessaan Norrgård tulkintani mukaan tässä kohtaa sanoo kaikkia raiskattuja kiertopalkinnoiksi. Tällä feministilesbolla ainakin on täysin eri käsitys kiertopalkinnosta, mutta saakoon jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Onko myös esimerkiksi perheväkivallan uhri syyllinen siihen, että puoliso lyö? Ehdottomasti ei! Lyöjä itse päättää lyökö hän toista riitatilanteessa vai puhutaanko riita halki. Mielestäni uhri ei ole syyllinen väkivaltaan, vaikka olisi itse ärsyttänyt tahallaan tai tahattomasti, syy on aina sen, joka kätensä nostaa ja lyö.

Leikitelläänpä hetki ajatuksella. Tytöllä on juuri alkanut kuukautiset ja on näin ollen fyysisesti sukukypsä. Tyttö on ehkä 10-13-vuotias ja hänen rintansa ovat alkaneet kasvaa. Sitten tulee joku kiimainen mies, joka raiskaa hänet ja tyttö tulee raskaaksi. Kuinka tämä pieni tyttö voisi huolehtia lapsestaan yhdeksän kuukauden päästä tästä, kun oma identiteettikään ei ole vielä kunnolla kehittynyt. Tokihan on vaihtoehtona antaa lapsi adoptioon, mutta miltä tuntuisi olla nuoruutensa alkutaipaleella, ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa ja jäädä sitten äitiyslomalle? Miltä tytöstä tuntuisi, kun uusi elämä kasvaa hänen sisällään, vaikkei ole itsekään vielä psyykkisesti kunnolla kehittynyt. Ja miltä tuntuisi se, ettei saa itse määrätä omasta kehostaan, vaan joku toinen päättäisi, että nyt sinä makaat minun kanssani ja piste. Miksei tällainen pieni tyttö saisi tehdä aborttia?

Lisäksi raiskaus jättää jokaisessa tapauksessa syvät arvet uhriin. Tällainen väkivalta on sekä fyysistä että henkistä. Raiskaus jättää syvät jäljet uhrin itsetuntoon ja minäkuvaan, se voi laukaista masennuksen, syömishäiriön tai jonkin muun mielenterveydenhäiriön. Joka tapauksessa uhri traumatisoituu pahasti tapahtuneesta ja siihen tarvitaan ammattiauttajaa ja toipuminen vie vuosia. Useissa tapauksissa raiskattu ei uskalla tai kehtaa kertoa tapahtuneesta kenellekään, tämä on sitä todennäköisempää mitä nuorempi uhri on. Tämä asian salailu johtaa siihen, ettei apua saada riittävän nopeasti ja masennus tai syömishäiriö tai muu saa valtaa ja voi johtaa itsemurhaan. Ja mielestäni raamatussa sekin on kiellettyä.


Jotenkin tämä koko Norrgårdin kirjoitus kuulostaa ainakin allekirjoittaneen korvaan raiskaajien puolustelulta. Että heidän tulisi saada jatkaa sukuaan miten haluavat ja toisella osapuolella ei ole asiaan  mitään sanottavaa. Jos aletaan Norrgårdin tavoin asiaa tulkitsemaan raamatun pohjalta, muistelisin siellä sanottavan: "tee muille kuin haluaisit itsellesi tehtävän" ja minä en usko raiskaajan toteuttavan tätä kultaista sääntöä. Vai onko tämä vain sitä ajatusmallia, että miehet saavat tehdä mitä haluavat ja naisilla ei ole mitään vikisemistä asiaan, sillä nainenhan on alempiarvoinen mieheen verrattuna, onhan nainen muovattu miehen kylkiluusta. Tai näin raamatun luomiskertomuksessa muistelisin kerrottavan ja se on mielestäni naista alistavaa. Ja olihan senaikainen elämänkatsomus silloin parituhatta vuotta sitten vähän sitä, että naisen tehtävä on synnyttää lapset, kasvattaa heidät ja pitää huolta kodista ja miehestä sillä aikaa, kun mies tekee mitä lystää. Luulin kyllä maailman tähän päivään mennessä vähän muuttuneen.

Tarkoitukseni tässä oli tuoda oma kantani julki ja samalla heittää vähän kysymyksiä ilmaan ja saada ihmiset miettimään asiaa. Omasta mielestäni raamatussa on kyllä joitain ihan hyviä ohjeita, kuten tuo edellä mainittu kultainen sääntö, mutta kokonaisuudessaan kirja on ristiriidassa itsensä kanssa. Kaikki se lähimmäisenrakkauden ylistäminen, mutta silti esimerkiksi homous on syntiä, vaikka se on silkkaa rakkautta aivan kuten heteroparisuhteetkin. Kirja muistaakseni kehottaa rakastamaan toista, vaikka olisi syntinen (, sillä raamatun mukaan me kaikki olemme syntisiä), mutta käytännössä tämä ei toimi.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Nuorten mielenterveysongelmista johtuva työkyvyttömyys kasvaa

"Vuonna 2009 siirtyi masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle lähes 500 alle 30-vuotiasta henkilöä." -Helsingin sanomat (koko artikkeli)

28.3.2011 oli Helsingin sanomissa artikkeli, jonka mukaan viisi nuorta (alle 30-vuotiasta) jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Luku on suuri, vaikka artikkelissa puhutaan vain masennuksesta ja toistuvasta masennusta (yleistäen ne ainoiksi mielenterveydenhäiriöiksi). Itse asiassa löysin kyseisen artikkelin Suomi24-keskustelufoorumin kautta etsiessäni jotain kiinnostavaa. Foorumilla oli mitä mielenkiintoisimpia kommentteja ja mielipiteitä tästä uutisesta, en jaksanut kaikkia edes lukea, niin paljon olivat ihmiset kommentoineet. Osa kommenteista oli ihan asiallisia, osa kokemustietoutta, osa taas ennakkoluuloihin perustuvaa ja osa silkkaa kateutta työkyvyttömyyseläkeläkeläisten "helppoa elämää" kohtaan. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.


"Ateismi tulee kalliiksi:
-abortit
-vapaaseksi
-homous
-avoliitot
-huumeet
-kapina
-evoluutiovalheet

Ihminen ei ole tarkoitettu sekoelämään."

Nimim. Nuoria petetään

Tästä ensimmäisestä sain kunnon räkänaurut. Miten ateismi edes liittyy aiheeseen? Ovatko kaikki mielenterveyden kanssa taistelevat kirjoittajan mielestä ateisteja ja toisaalta, ovatko kaikki ateistit mielenterveyden häiriöistä kärsiviä? Kirjoittajan mukaan kaikki ateistit siis tekevät abortteja, elävät avoliitoissa, harrastavat vapaata seksiä, ovat homoja, kapinallisia huumeveikkoja, jotka uskovat evoluutioon. Ja tämä kaikki on väärin.

Ensinnäkin: homot harvemmin tekevät abortteja, sillä homot eivät mielestäni tule raskaaksi, miehiä kun ovat. Lesbot tulevat raskaaksi useimmiten vain keinohedelmöityksellä ja silloin ei yleensä aborttia tehdä, tai sitten tullaan raiskatuksi, jolloin abortti on enemmän kuin hyväksyttävää. Bi-seksuaalit naiset voivat tulla raskaaksi ihan luonnollisestikin ollessaan miehen kanssa ja abortti on mielestäni hyväksyttävää, jos esimerkiksi ehkäisy on pettänyt ja ei olla valmiita vanhemmuuteen.

Ja mitähän vikaa on avoliitossa? Mielestäni se on oiva tapa oppia tuntemaan toinen ennen avioliittoa. Kokeilla yhteiselämää ja jos se ei yrityksistä huolimatta sujukaan niin kuin on haaveillut, voi erota ilman paperisotaa, asianajajia ja kaiken jakamista puoliksi.

Vapaa seksi taas on mielenkiintoinen käsite. Uskon kirjoittajan tarkoittavan irtosuhteita. Irtosuhteissa ei mielestäni ole mitään pahaa niin kauan kuin kumpikaan osapuoli ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Uskon kyllä, että jokaiselle ihmiselle on se oikea, mutta kuinka sen voi löytää, jos ei etsi ja kokeile?

Entäpä homous sitten? Kaiken lähiaikoina käytyjen homokeskusteluiden jälkeen en jaksaisi edes jauhaa asiasta, mutta mitä väärää homoudessa oikein on? Kaikkihan me olemme vain ihmisiä. Joku tykkää pojista ja joku tytöistä, ei sen kummempaa. Olen jo pitemmän aikaa halunnut kysyä homovastaisilta kiihkouskovaisilta yhden kysymyksen: miksi jumala loi homouden, jos se on niin tuomittavaa? Vai onko tämä paholaisen luomus? Mitä pahaa rakkaudessa on? Ja entäpä se lähimmäisenrakkaus? Missä se on tänäpäivänä, kun homoseksuaaleja niin vihataan? Mietin vain.

Kapina on täysin luonnollista kaikilla, ei vain ateisteilla. Ja varsinkin murrosiässä kaikki kapinoivat enemmän tai vähemmän. Kapina on hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa, kun joutuu vielä 2000-luvullakin taistelemaan oikeuksiensa ja ihmisarvonsa puolesta.

Huumeita en hyväksy, en todellakaan. Mutta ovatko ne ainoa mahdollinen syy mielenterveysongelmien puhkeamiseen? Eivät todellakaan ole! Lapsia kiusataan kouluissa, etenkin, jos olet vähääkään joukosta poikkeava ja se aiheuttaa traumoja. Hyväksikäytöt, raiskaukset, läheisten kuolemat... Traumoja voi saada niin monesta. Myös perimä vaikuttaa, toiset ovat luonnostaan alttiimpia esimerkiksi skitsofrenialle ja jokin (pienikin) asia tai tapaus voi laukaista sen. Minulla e-pillerit laukaisivat masennuksen, mutta siihen liittyi paljon muutakin.

Ja vielä: minusta evoluutioteoria on oikein järkeenkäypä selitys ihmisen maailmaanputkahtamiseen. Minusta ainakin on täysin absurdia ajatella, että nainen on muovattu miehen kylkiluusta. Mutta miten evoluutioon uskominen liittyy mielenterveyteen, sairastumiseen ja sitä kautta eläkkeelle siirtymiseen? Tämä meni jo yli ymmärryksen. Tarkoitan siis enemmän kuin nuo muut väitteet.

Tämä täysin naurettava kommentti nimimerkiltä Nuoria petetään, oli kyllä sellainen, josta sain parhaat naurut pitkään aikaan. Mutta, kun lähdin tarkemmin puimaan asiaa, pisti melkein vihaksi. Onneksi tuo ei ollut mikään vakavasti otettava kommentti vaan kristinuskon tärkeyden heittäminen ihmisten kasvoille, koska uskonnonhan on oltava kaikessa mukana. Huoh.

Mutta mitä se edellä sivuttu ateismi oikein on? Siis oikeasti, tarkoitan. Wikipedian mukaan ateismi on joko jumalan tai jumalolentojen olemassaolon kieltämistä (positiivinen ateismi) tai täysi uskonpuute jumalaa tai jumalolentoja kohtaan (negatiivinen ateismi). Sivusto ei väitä ateisteja abortteja tekeviksi homoiksi, jotka asuvat avoliitoissa, käyttävät huumeita ja harrastavat vapaata seksiä toisin kuin nimimerkki Nuoria petetään sanoo.


"Mättää se,kun nykysin aletaan heti tekemään diagnoseja jo jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta.Tarhasta asti tarkkaillaan pentujen käytöstä ja jos se ei heti vastaa kasvatuskäyriä niin heti hälytetään paikalle jo jonkinlaista terapeuttia.Sama meno jatkuu koulussa.Kaikelle keksitään joku helvetin diagnoosi ja siihen lääkkeet.Jos on kakarasta asti syötetty mielialalääkkeitä ja ties mitä myrkkyjä niin eihän ne enää ilmankaan pärjää.Maalaisjärki on kadonnut kaikesta."
 Nimim. Kärjistettynä 

Tässä kommentissa huomioni kiinnitti ensimmäinen lause. "Diagnooseja jokaisesta väsymyksestä ja masennuksesta." Minua sitten niin ärsyttää, kun ihmiset puhuvat pienestäkin alakuloisuudesta masennuksena ja toisaalta taas masennuksesta pienenä ohimenevänä alakuloisuutena. Ja aina ovat puhujat niitä, jotka eivät asiasta mitään tiedä, mutta on vain niin hienoa päästä pätemään. Masennus ei todellakaan ole leikin asia, kuten olen jo edeltävissä kirjoituksissani tehnyt selväksi, eikä se ole itsestään ohimenevää. Masennus on sairaus, joka hoitamattomana syvenee syvenemistään, kunnes se hoidetaan tai masennuksesta kärsivä tekee itsemurhan. Masennus on kuolemaan johtava sairaus, ellei sitä hoideta. Minun mielestäni jokaisesta mahdollisesta masennuksesta on jopa suotavaa tehdä diagnoosi. Ellei sitten toivo kyseisen masentuneen kuolemaa.

Toinen huomio: kuka muka syöttää lapselleen pienestä pitäen mielialalääkkeitä? Miettikääpä sitä. Vaikka ihan sillä maalaisjärjellä, jota kirjoittaja niin kovasti kaipaa. Sitä paitsi, lääkitys voidaan diagnoosista riippuen lopettaa hiljalleen, kun masentunut on kunnolla toipunut. Toistuvaa masennusta sairastava esimerkiksi joutuu syömään lääkkeitä usein koko elämänsä, mutta vaikkapa traumasta johtuvasta masennuksesta kärsivän lääkitystä voidaan alkaa laskemaan ja lopulta lopettamaan, kun aika on oikea.


"Masennus on keino mennä siitä, mistä aita on matalin. Häpeäisivät, että noin kylmästi vaan jäävät muiden elätettäväksi. On sitä ennenkin masennuksen lääkkeenä tehty työtä ja paiskittu kahta enemmän. Nämä "masentuneet" ovat useimmiten niitä WoWinpelaajia, jotka eivät malta erota tietokoneestaan. Hoitoon he kuuluisivat eivätkä työttömyyeläkkeelle."
Nimim. Että näin

Tällekin nauroin lähes hillittömästi. Voi herttinen näitä ihmisiä! Masentuneen elämähän on niin helppoa, että! Ja silloin ennen, kun masennusta lääkittiin työllä, ei yksinkertaisesti ollut olemassa mielialalääkkeitä. Vielä kolmannen huomion teen tästä kommentista: eikö hänen mielestään työkyvyttömyyseläkkeelle jäävä saa hoitoa? Koko työkyvyttömänä olohan on lähes pelkkää erilaisissa terapioissa, päivätoiminnoissa, mielenterveystoimistoissa ja joskus sairaaloissa juoksua. Ei siinä edes ehdi tehdä työtä, kun itseään pitää hoitaa. Alkaa ihan naurattaa tämä ihmisten tietämättömyys! Samalla se kuitenkin ärsyttää ja vihastuttaa minua suuresti.


Kaikkiin näihin kolmeen poimimaani kommenttiin haluaisin vielä sanoa muutaman asian. Ottakaa hyvät ihmiset asioista ensin selvää, ennen kuin avaatte suunne! Toiseksi: se on sitten kyllä niin hienoa elämää, kun tulot ovat 600 euroa kuussa (plus 80% asumistuki). Helppoa ja vaivatonta. Voi nostaa jalat pöydälle, ottaa rennosti ja poltella kuubalaista sikaria. Pitäisi myös ottaa huomioon sellainen asia, että A) lääkkeet eivät ole ilmaisia, B) sairaalahoito ei ole ilmaista, C) kuntouttava päivätoiminta ei ole ilmaista. Lisäksi tästä huimasta 600 eurosta on maksettava asumistuesta jäävä osa vuokraa, ruokkia itsensä (ja perheensä) päivittäin, tankata auto tai ladata bussikortti, ellei asu ydinkeskustassa (ja siihen harvalla työkyvyttömyyseläkkeellä olevalla on varaa), maksaa puhelin-, netti- ja muut laskut. Käteen jää niin paljon, että on mentävä sossun luukulle täyttelemään toimeentulotukihakemuksia. Että koita siinä sitten keskittyä itsesi hoitamiseen, kun rahahuolet läähättää niskaan.

Suuri osa foorumilla uutista kommentoineista ei ollut tietoinen siitä pienestä seikasta, ettei työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen tarkoita sitä, ettei enää koskaan voi palata opiskeluun tai työelämään, vaan eläkepäätös on määräaikainen, mutta sitä voi lääkärin lausunnosta jatkaa tai sen voi lopettaa. Mutta pikkuseikkojahan nuo tuollaiset, mitä pienistä.


lauantai 2. huhtikuuta 2011

Huomionhakua vai?

Erään vaimoni kaverin mielestä masennus ja oikeastaan kaikki mielenterveyden häiriöt ovat vain keinoja saada huomiota. Ihmettelen suuresti tällaista väitettä sellaisen ihmisen suusta, jonka oma vaimo sairastaa psyykkisesti, hänestä hänen vaimonsakin vain hakee huomiota. Tämä hänen mielipiteensä sai minut lähes raivon partaalle ja olen onnellinen, etten ollut paikalla, kun tämä putkahti hänen suustaan.

Kaikki psyykkiset sairaudet ovat hengenvaarallisia, masennus eritoten. Keskityn tässä tekstissä nyt lähinnä masennukseen, sillä tunnen oman sairauteni sairauksista parhaiten.

Ei ole ollenkaan leikin asia, että masenutunut ihminen on vaaraksi itselleen. Tietoisesti kaiken lisäksi. Kun ihmisellä on masennus, hän ei näe syytä enää elää, hän haluaa vain kuolla. Masennuksesta kärsivä satuttaa itseään tieten tahtoen ja on mestari oikean olonsa salaamisessa. Suomessa ja suomenkielessä varsinkin on lisäksi helppo salata todellinen vointinsa, sillä tavattaessa tuttavat kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, johon voi hyvin vastata kertomalla lähiaikojensa tekemisistä, kun taas muualla maailmassa kysytään kuinka voit, jolloin on pakko kertoa voinnistaan. Minä itse onnistuin salaamaan sairauteni omalta äidiltäni niin pitkään, että jäin sairaslomalle koulusta ja muutin takaisin kotiin koulun asuntolasta. Sairauteni vakavuus ilmeni äidilleni ja koko perheelleni vasta, kun jouduin 18-vuotissyntymäpäivääni edeltävänä päivänä sairaalaan M1-lähetteellä eli vastentahtoisesti.



Vietin Kellokosken sairaalassa yhtämittaisesti 7½ kuukautta, jossa minulle diagnosoitiin F33.3 eli toistuva psykoottinen masennus, minulle kokeiltiin kymmeniä eri lääkityksiä, sain sekä musiikki- että ravitsemusterapiaa ja jouduin sähköshokkihoitoon. Sellaista oli siis minun huomionhakuisuuteni, minustahan oli aivan ihanaa olla sairaalassa kaukana elämästä, minustahan oli vallan nautinnollista viillellä käsiäni ja jalkojani niin, että vielä kolmen vuoden jälkeenkin arvet näkyvät. Minähän suorastaan rakastin itsemurhan ja omien hautajaisteni suunnittelua ja sitä ainaista yksinäisyydentunnetta. Voisin sarkastisesti luetella satoja esimerkkejä siitä, miksi masennus on niin hillittömän hauska asia.

Masennus iskee salakavalasti ja jonkin ajan kuluttua äkkiä sitä vain huomaakin olevansa jo todella syvällä pohjamudissa. Masennuksen mittaan mikään ei enää tunnu miltään, ei osaa nauraa, ei osaa itkeä. Ja kohta ei enää muista miltä tunteminen tuntui. Masentuneen maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin haaveet kuolemasta. Muistan itsekin, kun kerran viiltelin syvemmälle kuin vielä koskaan aiemmin, nukkumaanmenoon mennessä en ollut saanut verenvuotoa tyrehdytettyä (en halunnut sotkea lakanoita, sillä muut olisivat voineet huomata verisistä lakanoista, että nyt ei ole minulla kaikki kohdallaan), muistan kuinka ajattelin ennen nukahtamista tänä yönä minä kuolen ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Aamulla kuitenkin heräsin ja olin masentuneempi kuin aikoihin.



Unettomuus. Yksi suurimpia masennuksen riesoja. Kun masennuin lukiossa syksyllä 07, valvoin yöt läpeensä miettien ja rypien masennuksessani haaveillen kuolemasta. Joinain öinä nukuin muutaman tunnin ja sitten taas heräsin. Päivisin olin liian väsynyt mennäkseni tunneille, join vain kahvia ja poltin tupakkaa. Kun valvoo tarpeeksi monta yötä, mikään ei enää tunnu todelliselta. Unettomana sitä elää läpikuultavan harson sisällä ja ulkomaailma näyttää sen läpi sumealta. Hakeuduin kuitenkin hoitoon melko varhain, yhdessä ystäväni kanssa, sillä yksin en olisi siihen kyennyt. Mielenterveystoimistollekin sain ajan pian, mutta minkäänlaista lääkitystä unettomuuteen, masennukseen, ahdistukseen sain odottaa puolisen vuotta.

Itsemurha tuntui ainoalta pakotieltä siitä pahasta olosta, jossa ei enää tunne mitään eikä voi itkeä, vaikka itkettää. Haaveilin siitä, missä tahansa olinkin. Ystävien seurassa pidin kasvoillani tekohymystä ja -naurusta tehtyä naamiota, jonka läpi heidän oli vaikea nähdä. Joillekin saatoin avautua masentuneesta mielestäni, mutta suurinta osaa en halunnut vaivata omilla murheillani. Viiltely oli päivittäinen rituaali, se jollain tapaa helpotti hetkellisesti oloa, veitsen terä oli ainoa asia mikä tuntui joltain. Se oli samalla rangaistus minulta itselleni siitä, että olen sellainen kuin olen. Antonella Gambotton Pimeys, itsemurhamuistelmat -kirjan esipuheessa sanotaan: "Jokaisen itsemurhan arvioidaan vaikuttavan syvästi kuuteen itsemurhaajan läheiseen, ja WHO raportoi miljoonasta (toteen näytetystä) itsemurhasta vuonna 2000. Varovasti arvioiden joka yö yli 82 000 ihmistä yrittää tappaa itsensä. Näistä 82 000 elämästä noin kolmetuhatta sammuu. Varovasti arvioiden siis joka aamu yli kahdeksantoistatuhatta sydäntä särkyy."



Itseinho ja vääristynyt minäkuva ovat myös osa masennusta. Masennus voi laukaista esimerkiksi anoreksian. Itse näin masentuneena itseni sairaalloisen ylipainoisena katsoessani peiliin, vaikka olin 160cm pitkä ja painoin parhaimmillani 47 kiloa. Tavoitepainoni oli 28 kiloa, joka juontaa juurensa ala-asteelta, jossa tyttökavereideni kanssa harrastimme painojemme vertailua aina silloin tällöin. Kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla ja painoni oli tuo 28 kiloa, sain hirveän paljon kehuja hoikasta vartalostani ja kauneudestani muilta tytöiltä ja olin vaatimattoman onnellinen saamistani kohteliaisuuksista. Kun ylitin 30 kilon sanattoman rajan, kehuja ei enää sadellutkaan vaan minut sivuutettiin täysin. Vasta viime vuonna tajusin kuinka sairaalloinen tavoitepaino 28 kiloa on 160 senttiä pitkälle tytölle. Eiväthän edes pelkät luuni paina niin vähän. Minä inhosin itseäni ja laihdutin tauotta. Saatoin olla useita päiviä, joskus viikon tai ylikin syömättä mitään, join vain vettä, kahvia ja alkoholia ja poltin tupakkaa.

Masennus lisää myös päihteiden käyttöä. Minä saatoin juoda viitenä päivänä viikossa, kirjoittajalukiossa kun juominen oli "osa taiteilijaelämää", eikä kukaan näin ollen pannut lisääntynyttä alkoholinkäyttöäni merkille. Viikonloppuisin saatoin juoda aamusta iltaan ja aloittaa taas herättyäni uudestaan. Join unohtaakseni pahan oloni, se ei auttanut, mutten ottanut opikseni vaan join aina vain enemmän. Ennen toista ja viimeistä sairaalajaksoani juomiseni oli sitä luokkaa, että kokonainen viikonloppu saattoi pyyhkiytyä elämästäni, en maanantain koittaessa yksinkertaisesti muistanut viikkonlopusta yhtä ainutta asiaa. Myöhemmin olen saanut kuulla näiden aikojen humalaisista toilailuistani ystäviltäni. Minulle ei myöskään ollut väliä joinko seurassa vai aivan yksin, tärkeintä oli saada pää sekaisin.



Ahdistus ja erilaiset pelkotilat olivat yksi pahimmista oireista, joista kärsin. Ahdistus puristi rintaa pienimmästäkin syystä eikä ihmistenilmoille voinut mennä. Tämä ihmiskammoisuus johti eristäytymiseen, olin loukussa kotonani enkä päässyt edes kauppaan ostamaan kahvimaitoa. Aloin ylitulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, jokin sisälläni aina sanoi nyt tuokin bussikuski ajattelee minusta pahaa. Masentunut mieleni tulkitsi kaikki hymyt tekaistuiksi ja ystävällisyyden sääliksi, kohteliaisuudet olivat sarkasmia ja kuulumisten kysely suorastaan vittuilua. Ajattelin kaikkien haluavan minulle vain pahaa ja eniten mielessäni pyörivä ajatus olikin, että olisi ollut kaikille parempi, jos en olisi koskaan syntynytkään.

Psyykkiset sairaudet ovat sairauksista kamalimpia, niitä ei voi korjata leikkaussalissa yksinkertaisella toimenpiteellä vaan niiden hoitoon tarvitaan aikaa, lääkkeitä (monessa tapauksessa lopun elämän kestävä lääkitys), säännöllistä terapiaa, kuntoutusta ja joissain tapauksissa jopa sähköhoitoa. Psyykkisestä sairaudesta toipuminen kestää vuosia, se ei parane kahden viikon lääkekuurilla, levolla ja liikunnalla. Sairauden kanssa kamppailu kestää useissa tapauksissa koko elämän, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja oireita hallitsemaan. Tärkeää on hakeutua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoitoon.

Tällaista huomionhakua tällä kertaa.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu

Setan keskustelufoorumilla oli taannoin puhetta mielenterveyskuntoutujan omaisista, heille tarjottavasta informaatiosta ja tuesta. Omaisille suunnattua materiaalia on vähän, mutta sitä kuitenkin on. Kävin tänään mielenterveystoimistolla ja siinä odotellessa nappasin mukaani pari omaisille tarkoitettua lehtistä. Lehtisiä nyt tutkiessani huomaan kaikkien neljän esitteen olevan saman tahon julkaisemia: Omaiset mielenterveystyön tukena

Tutkiessani yhdistyksen sivustoja löydän paljon erilaisia omaisille suunnattuja vertaistukiryhmiä ja pari käynnissä olevaa projektia. Vertaistukea on siis saatavilla ja tarjonta on melko runsasta. On erilaisia kahvilaryhmiä, joissa keskustellaan omista kokemuksistaan ja tunteistaan kahvikupillisen (ehkä myös santsikupillisen) ääressä toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. Yhdistyksellä on vertaistukiryhmä myös vankien omaisille sekä erikseen ryhmät naisille ja miehille, jos sekaryhmässä on vaikea puhua tunteistaan ja ehkä itkeäkin. Löytyy myös senioriryhmä ikääntyville omaisille, nuorten aikuisten ryhmä 18-25-vuotiaille, vanhempainryhmä isille ja äideille. Tarjontaa on siis monipuolisesti moniin erilaisiin tarpeisiin.



Varhaistuen mallin kehittäminen omaistyössä on toinen yhdistyksen käynnissä olevista projekteista. Projektin avulla tuodaan esille omaisten asema, avun ja tuen tarpeet sekä ennaltaehkäisevän työn merkitys mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Projektin päätavoitteena on varhaistuen mallin kehittäminen. Mielestäni tämä on aivan kamalan tärkeää, ajatelkaa nyt millaisissa tunnontuskissa ja itsesyytöksissä lähimmät omaiset elämät! Vanhemmat saattavat ajatella epäonnistuneensa täysin vanhemmuudessaan, puoliso saattaa ajatella, ettei ehkä ole huomioinut tai rakastanut toista tarpeeksi, lapset saattavat ajatella, etteivät ole olleet tarpeeksi kilttejä tai että ehkä asiat olisivat toisin, jos en olisi koskaan syntynytkään. Tuollaisissa ajatuksissa eläminen voi helposti johtaa syväänkin masennukseen. Kun minä masennuin, minun äitini syytti asiasta itseään, sillä meidän perheessä ei vain ole tapana kertoa, että rakastamme. Kun olin pieni, en antanut kenenkään halata itseäni ja äitini on miettinyt voisiko masennukseni juontua siitä, olisiko pitänyt puoliväkisin opettaa halaamaan?

Toinen käynnissä oleva projekti on Koto-hanke, kotiin tukea ikääntyvälle omaiselle. Mielestäni olisi hirveää vanhana naisena maata vuoteella, rollaattori sängyn vieressä ja kehitellä ja paisuttaa päässäni mielikuvia siitä, mitä esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivälle lapselleni voisi tapahtua ja kärsiä kamalista itsesyytöksistä ja miettiä mitä olisin aikanaan voinut tehdä toisin ja olisiko se muuttanut mitään? Tämän projektin myötä kuvio ei olisikaan edellä mainittu vaan joku tulisi huonokuntoisen vanhan naisen kotiin ja saisin hänen kanssaan keskustella kaikessa rauhassa omista tunteistani ja ajatuksistani, saisin ehkä kuulla hänen tarinansa, joka olisi samankaltainen kuin minun ja tuntisin, etten ole yksin huolieni kanssa.



Tällaista tarjontaa Pirkanmaalla, mutta löytyykö samankaltaista tarjontaa tai ylipäätään mitään tukea omaisille muualla Suomessa? Toimin taas Rouva Etsivänä ja tulosta tuli. Löysin linkin Mielenterveyden keskusliiton sivuille ja sieltä taas linkin kautta eteenpäin, jolloin huomasin, että tämä Tampereen omaisten vertaistukityö onkin vain yksi jäsenjärjestö koko Suomen laajuisessa Omaiset mielenterveystyön tukena -projektissa. Tuota linkin takaa löytyvää karttaa katsellessa tuli mieleeni, että Pohjois-Suomessa pitäisi kyllä ehdottomasti olla enemmän toimintaa, sillä nuo punaiset pallukathan loppuvat jo Oulun korkeudelle.

Minusta omaisten tukeminen on erittäin tärkeää, ajatelkaa nyt mitä tapahtuisi, jos mielenterveyskuntoutujan tukipilari, lähiomainen masentuisi kaikesta siitä itsesyytöksestä ja jossittelusta. On hienoa, että tällaista toimintaa on ympäri Suomea, olin erittäin iloisesti yllättynyt tarjonnan määrästä!



Loppuun voisin vielä "mietityttääkö läheisesi mielenterveys" -nimisestä lehtisestä kirjoittaa muutamia ohjeita omaisille, joita läheisen mielenterveys mietityttää.

Milloin pitää huolestua ja hakea apua?
Jos läheiselläsi on seuraavanlaisia oireita pidemmän aikaa, on tärkeää hakea apua:
  • selittämätön ahdistus-, pelko- ja kiihtymystilat
  • puhumattomuus ja eristäytyminen
  • puheet itsemurhasta
  • kyvyttömyys keskittyä esimerkiksi lehtien lukemiseen tai television katseluun
  • käyttäytymisen muuttuminen ilman syytä
  • arkisten askareiden sujumattomuus, toimintakyvyn lasku
  • univaikeudet, unettomuus, yliväsymys
  • ruokahaluttomuus tai liikasyöminen
  • ylösalainen vuorokausirytmi
  • lisääntynyt päihteiden käyttö
Miten ja milloin kannattaa ottaa huoli puheeksi?
Jos sinusta tuntuu siltä, että läheisesi kieltää oireensa, on tärkeää keskustella asiasta:
  • osoita huoli, älä syyttele
  • käytä minä-viestejä: "minä olen tosi huolissani..."
  • hae apua - älä arkaile ottaa yhteyttä lääkäriin
  • älä syyllistä itseäsi, psyykkiset sairaudet ovat hoidettavissa samoin kuin muutkin sairaudet
  • hae tietoa ja tukea alueesi omaisyhdistykseltä
  • hae tukea muilta perheenjäseniltä ja läheisiltä
Ja vielä toisesta esitteestä:
Kuinka tuet läheistäsi uupumatta itse?
  • hanki tietoa
  • puhu ystäville
  • pidä huolta omista rajoistasi
  • harrasta itsellesi tärkeitä asioita
  • huolehdi terveydestäsi
  • vapauta itsesi turhasta syyllisyydestä
  • opettele myönteinen ajattelutapa
  • tarvittaessa hae itsellesi apua (omaisten vertaistuki)

torstai 31. maaliskuuta 2011

Hyvinvointivaltio my ass

Titta on ollut meillä yötä nyt kolmena yönä. Se ei haittaa minua ollenkaan, on kiva, kun on vähän jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta se ottaa päähän, ettei kaupunki tue vähätuloista ihmistä muutossa millään lailla eikä syyksi riitä se, ettei uskalla olla yksin omassa kodissaan. Eikö pelko ole pätevä syy muutolle? Kelasta ja sossusta sanotaan vain, että sinullahan on nyt hyvän kokoinen ja hintainen asunto, asu siinä. On hirveää, että toinen joutuu väkisin asumaan asunnossa, jossa pelkää yksin ollessaan. Ja ettei voi muuttaa, kaupunki ei tule yhtään vastaan ja joutuu maksamaan vuokraa asunnosta, jossa ei voi viettää öitänsä vaan on punkattava ystävien ja sukulaisten luona. Minun mielestäni pelko on erittäin pätevä ja vakavasti otettava syy muuttoon.

Asiasta toiseen vääryyteen. Mitä tapahtuu, kun lääkäri ymmärtää sinut väärin tai ei edes halua ymmärtää? Vaimoni kohdalla näin kävi eivätkä seuraukset olleet mukavat. Mielenterveystoimistolla lääkäri kirjoitti Jennyn B-lausuntoon psykoottisuuden johtuvan alkoholista, vaikka Jenny oli moneen otteeseen kertonut tarinansa, jossa psykoottisuus oli alkanut kauan ennen kuin alkoholi tuli mukaan kuvioihin. Tästä siis diagnoosi: ei-elimellinen psykoosi. Sairauspäivärahan mentyä umpeen oli vuorossa sairaseläkkeenhaku ja tällä B-lausunnolla ei pitkälle pötkitty ja Kelasta tulikin hylkypäätös. Lääkäri sitten ohjeisti Jennyä hakemaan ensihätään sossusta rahaa ja menemään sitten työkkäriin. Sossusta ei tullut senttiäkään, sillä meillä oli kuulemma liikaa ylijäämää, kun minun tuloni olivat 900 euroa, jolla piti maksaa 500 euron vuokra, lääkkeet, laskut ja kahden ihmisen eläminen kuukaudeksi. Työvoimakeskuksesta sanottiin Jennylle, että hänen pitäisi olla 25-vuotias, koulutuksessa tai työnhakijana ennen kuin hänelle voitaisiin minkäänlaisia tukia myöntää, vaikka hän on sairaslomalla seuraavat kaksi vuotta. Eli siis virastot heittelivät meitä luukulta toiselle eikä mistään saada mitään tukea vaikka elämme köyhyysrajan alapuolella.

Nyt tässä kuukausi sitten Jennyn hoitava taho sanoikin: "hups, sinullahan on väärä diagnoosi!" Ihanko totta? Ja väärä diagnoosi tarkoittaa väärää lääkitystä, joka ei todellakaan edesauta kuntoutumista. Nyt asiat alkavat kuitenkin kääntyä parhain päin, Jennylle ollaan tekemässä uutta diagnoosia ja hoitava taho on sanonut, että tällä uudella pääsee kyllä eläkkeelle eli toimeentuloon on tulossa parannusta. Jenny tulee saamaan myös uuden lääkityksen ja kuntoutuspaikka on tiedossa. Ollaanhan tässä kituuteltu jo yli puoli vuotta, että on aikakin tulla parannus tähän tilanteeseen.

Jotkut sanovat tätä maata hyvinvointivaltioksi. Mietin vain.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Yöllisiä mietteitä

Eräänä yönä näin unta Eevasta, parhaasta ystävästäni. Unessa löysin hänet. Todellisuudessa hän on kadonnut elämästäni enkä saa häneen yhteyttä. Olen yrittänyt soittaa vaikka kuinka monta kertaa, laittanut viestiä puhelimitse, Facebookissa ja ties miten, olen kirjoittanut kirjeitä, mutta hän ei vastaa. Suurimman osan ajasta osaan olla onnellinen (en tosin tästä) ja elää elämääni, mutta ajoittain suru hänen menettämisestään iskee tajuntaani.

Olimme parhaat ystävät 11 vuoden ajan. 9 vuoden ikäisinä leikimme yhdessä, myöhemmin ala-asteella meillä oli tapana kiivetä koulun katolle katselemaan auringonlaskua ja tähtiä. Kävimme katsomassa toisiamme, kun olimme sairaalassa, kirjoittelimme kirjeitä. Yläasteella tapasimme harvoin, sillä olimme eri paikkakunnilla ja kun tapasimme, juoksimme toistemme syliin kasvot rakkaudesta loistaen. Tuimme aina toisiamme surussa ja murheessa, jaoimme kaikki ilot keskenämme. Kerroimme toisillemme salaisuuksia ja tuntui, että koko maailma kadehti meidän onneamme. Me olimme maailman parhaat ystävät.

Muistan viimeisen kerran, kun näimme. Hän tuli Jyväskylästä minun ja Jennyn luokse Tampereelle, asemalaiturilla hän juoksi kiljuen luokseni. Kotiin päästyämme otimme muutaman ja puhuimme kaikesta aamukolmeen asti. Pyysin häntä kaasokseni ja hän suostui ilomielin. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Hän ei järjestänyt minulle polttareita eikä tullut häihini, ei vastaa kirjeisiin, ei puheluihin tai viesteihin. Hän on nähnyt kaikki typerät ihastumiseni, viiltelyarpeni, kaiken. Hän on tukenut minua, kun olen ollut pohjalla ja hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, mutta missä on hän nyt, kun viimein olen onnellinen?

Nyt, aina tämän kaipuun iskiessä, tunnen olevani tyhjän päällä. Tiedän, että minulla on Jenny, jota kukaan ei voisi korvata ja hän on minulle kaikki kaikessa, mutta se ei ole sama asia. Minä olen kadottanut ihmisen, joka on nähnyt kasvuni, putoamiseni ja kiipeämiseni, minun kamppailuni elämän kanssa. Olen menettänyt hänet, johon luotin enemmän kuin itseeni ja jolle uskoin kaiken. Pahinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan mitä olen tehnyt kadottaakseni hänet. Mitä olen tehnyt väärin ollessani onnellinen? Minulla on aivan hirmuinen ikävä. Tuntuu kuin hän olisi kuollut, vaikka tiedän hänen olevan elossa, se lohduttaa vähän.

Eeva oli minulle henkireikä, ilma, jota hengitän, elintärkeä. Ja nyt hän on mennyt. 11 vuoden ajan sain hänen rakkaudestaan nauttia ja nyt minua tukehdutetaan. Tuntuu yksinäiseltä, kun ei ole enää häntä, jolle kirjoittaa kirje tietäen, että saa siihen vastauksen. Pääni huutaa yhtä kysymystä: miksi? Miksi lähdit pois? Mikset vastaa? Miksi miksi miksi? Toinen kysymys on: mitä väärää tein menettääkseni sinut? Mitä väärää onnellisuudessa on? Ja kolmas: mikset tule jo takaisin? Usein itkettää ja mietin, itketkö sinä koskaan minun perääni. Muisteletko enää koskaan meitä?

Eeva, jos luet tämän, tiedä: minä tulen aina rakastamaan ja kaipaamaan sinua. Minä tulen aina muistamaan sinut.

Eräänä yönä näin unta, jossa löysin hänet, mutta sitten minä heräsin.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Ensimmäinen teksti

Olen tässä jo jonkin aikaa ajatellut luoda blogin ja tänään päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Olisi ehkä kohteliasta esittäytyä.


Olen siis Sanni Tampereelta, hei! Kesäkuussa tulee täyteen 21 vuotta. Syyskuussa 2010 avioiduin (vihaan parisuhteen rekisteröinti -termiä) aivan ihanan tytön, Jennyn kanssa. Harrastan kirjallisuutta, luen paljon, kirjoitan vielä enemmän. Katselen myös paljon elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Taloudellisen tilanteen vuoksi en tällä ketkellä käy paljon tai oikeastaan ollenkaan viihteellä, ehkä kesällä sitten. Minulla on paljon ystäviä ympäri Suomea ja pidän matkustelusta. Jennyn kanssa on suunnittelilla mennä Rovaniemelle ystävääni Katjaa tervehtimään sitten, kun rahatilanne antaa myöten (piti mennä jo syksyllä, mutta köyhiä kun ollaan). Haluaisin kovasti kissoja tänne kotiin, mutta Jennyn allergian ja rahatilanteemme takia ei vielä voi. Homeopaatille ollaan jossain vaiheessa menossa tuon allergian tiimoilta. Olen sairastanut masennusta tässä noin kolmisen vuotta, mutta kuntoutuminen on nyt hyvässä vaiheessa. Kävin aiemmin Sopimusvuoren Askel-kurssia, joka on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu kurssi. Huomenna aloitan Muotialan kokemusasiantuntijakoulutuksen ja se jännittää.

Moni ei ehkä tiedä mikä kokemusasiantuntija on. Se on siis henkilö, joka halutessaan voi levittää omaa kokemustietouttaan mielenterveyden häiriöistä eteenpäin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja ammattilaisille esimerkiksi luennoin ja olemalla haastateltavana opinnäytetöissä ja koulutus antaa valmiudet siihen. Olen todella innoissani tästä koulutuksesta. Moni minut pidempään tuntenut ei ihan heti ehkä näkisi minua pitämässä jotain luentoa, kun vielä jokunen vuosi sitten olin hirveän ihmiskammoinen. Nykyään osaan kuitenkin olla paljon rennommin uusien ihmisten seurassa eikä esiintyminenkään tuota enää ongelmaa. Lisäksi pääsen koulutuksen kautta taas tekemään Mielentalo-nimistä radio-ohjelmaa, jota tein Askeleella ollessani ja olen innoissani. Pääsen myös mukaan lehdentekoon, joka myöskin kiinnostaa paljon.

Tällä hetkellä minulla on samaan aikaan meneillään monta eri kirjoitusprojektia ja niistä viimeisin on tällä hetkellä kymmenen sivun mittainen ja vielä aivan kesken, sisältöä puuttuu rutkasti ja on täysin hiomaton. Kirjoittaminen on yksi suurimpia intohimojani. Nyt voisin taas jatkaa edellä mainittua tekstiä. Ensi kertaan siis.